Avautumista

Laiskat nukkuu päiväunia

Mä olen kuulemma jo pienenä lapsena ollut tällainen. Tykkäsin heti elämäni alusta asti valvoa hiukan myöhempään kuin kaksossisko ja torkkua aamulla vielä kun sisko oli jo hereillä. Meillä oli esikouluikäisinä sääntö, että äidin ja isän viereen saa mennä vasta aamulla kun kello näyttää tiettyä lukemaa, olisiko ollut kuusi. En muista yhtäkään kertaa, että olisin ehtinyt nousta ensimmäisenä ja kömpiä parhaaseen paikkaan eli isän ja äidin väliin. Sisko se aina siellä nukkui kun mä vaivalloisesti sain silmäni auki ja huomasin, että ei vitsi, kai munkin on noustava :D


Ala- ja yläasteella hyvät yöunet riittivät mulle mutta jo lukioajoilta muistan, miten ehdin tulla koulusta pariksi tunniksi kotiin ennen treeneihin lähtöä. Ja kulutinko ajan läksyjä tehden, en tietenkään, vaan ottaen päivätorkut. Totta kai tärkeintä oli syödä, mutta puolen tunnin levolle löytyi usein aikaa. Ja sen ajan hyödynsin. Tykkäsin levätä sohvalla tai sitten sängyllä, mutta päiväpeiton päällä, etten tekisi oloani liian kotoisaksi ja heräämistä mahdottomaksi. Lukioaikoina päikkärihetki saattoi mennä kovan treenaamisen ja yövalvomisen ”piikkiin”, mutta mitenkä sitten opiskeluaikoina saati nyt työelämässä.


Kyllä, otan edelleen nokkaunet päivällä lähes aina kun siihen on mahdollisuus. Musta tuntuu, että vaikka aamu ja päivä olisi ollut kuinka karsea tai rankka niin päiväunten jälkeen saa ikään kuin uuden mahdollisuuden päivään ja ilta voikin olla ihan superkiva. Mitä se yleensä onkin, mä olen iltaihminen :) Joskus kun tulen niin myöhään kotiin, ettei kunnollista lepohetkeä enää kertakaikkiaan ehdi ottaa, vetäisen itseni levyksi keittiön tai olohuoneen pehmeälle matolle, jonne saan kaveriksi yleensä koiran tai kaksi. Siinä sitten makoilemme silmät kiinni hetkisen ja palaudumme päivästä.

Mikä tässä on sitten ongelma? Ongelma on mun päässä, koska koen ainaisen ihmettelyn päikkäritavastani arvostelevaksi ja syyllistyn siitä. ”En mä MITENKÄÄN ehdi!”, ”voi kun itsekin voisin”, ”en mä osaa nukkua päivällä kun siivoukset on tekemättä”. Silmienpyörittelyä. Leuat nousevat aavistuksen pystyyn. Tuttuja juttuja. Puhuimme muutaman työkaverin kanssa asiasta viime viikolla. Oli perjantai ja kerroimme, mitä kullakin oli ohjelmassa. Mä kerroin, että perjantai on päikkäripäivä. Yksi työkaveri totesi, että joo, hänkin aikoo mennä. Olin ihan silmät pyöreinä, että sinäkinkö nukut päiväunia? Että kun tuntuu, ettei KUKAAN muu nuku kuin minä. Työkaveri totesi lakonisesti, että luultavasti nukkuu, mutta sitä ei haluta myöntää, koska tällaisesta ihmisestä muodostetaan helposti laiska kuva. Jäin miettimään tätä. Tulin siihen tulokseen, että tämä on just se syy, miksi mua nolottaa välillä oma tapani. Koen, että ihmiset pitävät mua laiskana, mitä taas en halua.


Mä yritän kovasti opetella olemaan välittämättä siitä, mitä ihmiset musta ajattelevat. Yritän ajatella, että jos joku pitää mua laiskana, niin hei pitäköön. Mulle pienet unet on tapa palautua henkisesti raskaasta työstä ja keino nauttia illasta enemmän. Hektinen kanssakäyminen muiden kanssa rasittaa mua, mikäli se ei tapahdu mun ehdoillani, niin kuin esimerkiksi töissä ei tapahdu ;). Kun mä olen ihmisten kanssa, olen sataprosenttisen läsnä. Vastapainoksi tarvitsen omaa aikaa. Lepohetki on hetkinen hiljaisuutta, rauhaa ja elpymistä.


Muita päiväunien nukkujia, kuka kehtaa myöntää? :)

Avautumista · Lifestyle

”Aloin rupsahtaa kolmenkympin jälkeen”

Mä olen pitänyt itseäni aina suhteellisen hyvin säilyneenä ikäisekseni. Viime aikoina on kuitenkin myönnettävä, että 17-vuotiaan pikkusiskon olemassaolo ei ole nostanut omaa itsetuntoani. Mun pikkusisko on mun silmään maailman kaunein, hän on mua 10 senttiä pidempi ja hänen jalkansa ovat yhtä pitkät kuin mun kroppa yhteensä. Sisko harrastaa kilpaurheilua eli kroppa on myöskin sen mukainen. Itse olen viime vuosina harrastanut liikuntaa joogaa ja koiralenkkeilyä lukuun ottamatta surullisen vähän. Ja joo, sen huomaa. Siskossa ja mussa on aika paljon samaa näköä ja sanonkin aina, että hän on paranneltu versio minusta :D Olen viime aikoina alkanut arastella yhteiskuvissa olemista, kun jotenkin olen aina päätä lyhyempi ja sata vuotta vanhemman näköinen.

thumb_nuori_salla_1024

Olin viime viikonloppuna siskon karatekisoissa Tallinnassa. Olin vielä toipilas karsean tautini takia ja iho tuntui vanhentuneen kuumeen ja sairastamisen vaikutuksesta kymmenen vuotta. Liikuntahallissa katselin kahdeksan tuntia nuoria, treenattuja tyttöjä ja naisia ja tunsin itseni TODELLA vanhaksi ja rupsahtaneeksi. Ei siis todellakaan mitään itsetunnon kohotusta meikäläiselle. Hauskinta tässä on se, että olin 17-vuotiaana itse ihan saman näköinen kuin nämä nuoret urheilijat. Treenasin itsekin 7-9 kertaa viikossa ja tottahan se on, että tuon ikäisenä tytöt näyttävät ihan hullun hyvältä. Ja toisaalta kyllä mä uskon, että jos vetäisin edelleen kovat treenit jokaisena viikonpäivänä, näyttäisin ihan erilaiselta edelleen.

thumb_nuori_salla3_1024

Paluumatkalla odoteltiin isän ja siskon kanssa Tallinnan laivaterminaalissa, että päästäisiin laivaan. Viihdytimme siskon kanssa itseämme katselemalla vanhoja kuvia ja molemmat päivittelimme, miten nuorelta mä näytin. Olin katsomissamme kuvissa 29-30-vuotias. Sisko totesi vitsillä, että kyllä hän tietää olevansa nyt parhaimmillaan ja tästä se alamäki alkaa :D Mä sanoin siihen, että älä huoli, mullakin se rupsahtaminen on tapahtunut vasta kolmenkympin jälkeen. Sisko katsoi mua aidosti ihmeissään ja totesi painokkaasti, että ”et sä OLE rupsahtanut! Näytät vanhemmalta kuin näissä kuvissa, mutta et sä ole rupsahtanut!” Hän oli ihan tosissaan, ja vitsi mulle tuli tuosta kommentista hyvä mieli. Sillä hetkellä tajusin itsekin, että ei luonnollinen vanhentuminen ole sama asia kuin rupsahtaminen, eikä vanhemmalta näyttäminen ole välttämättä mitenkään negatiivista, vaan LUONNOLLISTA.

thumb_nuori_salla2_1024

Menneen viikon olen katsonut itseäni armollisemmin silmin. Mä olen 35-vuotias ja on ihan ok näyttää 35-vuotiaalta.

Mitä ajatuksia teillä on vanhenemisesta? Onko muilla tällaista iltatähtisiskoa, jonka rinnalla oleminen vaatii hyvää itsetuntoa? :)

Kuvituksena ne kuvat, joita siskon kanssa tuolla laivaterminaalissa katselimme.

Avautumista · Lifestyle · Sisustus ja koti

Valo, kansa, pimeys

thumb_pb051020_1024

Käsi ylös ne, joilla on pieniä tai vähän isompia ongelmia tämänhetkisen pimeyden kanssa. Mulla on. On aina ollut! Toissavuonna ja sitä edellisenä pääsin marraskuun pimeyttä karkuun Thaimaahan, mutta viime tai tänä vuonna mulla ei ole ollut sitä mahdollisuutta. Vaikka toki rakastan lämpöäkin, valo on se juttu, jonka puute tekee pahaa. Tajusin viime vuonna sonnustaa kodin talvivalaistuksella ja sillä linjalla jatkan edelleen. Valopallot olohuoneessa ja valoköynnös parvekkeella tekivät niin uskomattoman paljon mielialalle, että hamstrasin Tanskasta lisää valoa.

thumb_pb051016_1024

Hauskan tästä hommasta tekee se, että rakastuin nimenomaan tähän tähteen ja valopalloon. Pelkistettyä, yksinkertaista, kaunista. Huomasin vasta kotona, että nämä ovat Sirius-merkkisiä, joita myydään ihan täällä koti-Prismassa :D Noh, tuli nyt sitten roudattua nämä Roskildesta asti ja varmasti maksettua vähän Tanska-lisää. Mutta tietty hyvä uutinen teille, jos joku siellä pitää tällaisista pienistä valontuojista :)

thumb_pb051025_1024

Kulunut kuukausi on mulla ollut ihan suoraan sanottuna p***eestä. Mukaan on mahtunut niin serkun kuolema ja hautajaiset, naapurin koiran hyökkäyksen kohteeksi joutuminen omien koirieni kanssa kuin omia terveysongelmiakin. Ja tietenkin töissä on aivan sairaan kiire. Tuntuu, että olen liikkuvan junan kyydissä, joka ei kysele, onko vauhti liian kova, vaan ajaa vain. Mulla ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin istua kyydissä ja pitää kiinni.

thumb_pb051031_1024

Mulla on ollut ihan liikaa kaikkea. Väsähtäminen näkyy siinä, että nämä valot eivät ole paikoillaan ripustettuna, kun energiaa on riittänyt juuri ja juuri vain siihen, että siivoaa kotoa pahimmat sotkukaaokset. Tähän tähteen en ole muistanut edes ostaa sopivia paristoja. On vähän hassua, että jos on tarpeeksi väsynyt, niin ei jaksa edes tehdä niitä piristäviä asioita eli tässä tapauksessa luoda lisää sitä valoa, mitä niin kovasti kaipaan.

thumb_pb051028_1024

Viime aikoina olen saanut paljon iloa Rössön Maanantaijoulukalenterin ja Petran joulukalenterin kokoamisesta. Ja olen suu hymyssä lukenut teidän jättämiänne kommentteja ihanimmista jouluperinteistä ja joulumielestä ja hykerrellyt tyytyväisenä, että kohta saan koota vielä yhden yllätyskalenterin. Vielä tänään ehtii osallistua arvontaan, ja laitan heti illalla osallistumisajan päätyttyä mailia voittajalle :) Superjännää!!

Millä te selätätte pimeysapeuden?

Ps Viimeisen kuvan lasikoriste ei ole valo, mutta kaunis muisto mummoni 90-vuotisjuhlareissulta <3

Avautumista · Hamstraus · Kosmetiikan ostetut-kulutetut · Shoppailut

Paljonko tuhlasin kosmetiikkaan vol 3

Paljastin teille tammikuussa, paljonko käytän kosmetiikkaan rahaa kuukausittain ja vieläpä myönsin mustana valkoisella jokaikisen tuotteenkin erikseen. Salaisuuteni kiinnostivat teitä paljon ja lisäksi sain projektista tosi hyödyllistä infoa omista kulutustottumuksistani. Seuraavaksi kerroin tilastoni tammi-huhtikuulta ja nyt olisi aika paljastaa tämän vuoden toisen kolmanneksen tilasto.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Syys-joulukuun 2015 aikana käytin kuukaudessa keskimäärin 145,50 euroa kosmetiikkaan ja tammi-huhtikuun aikana summa oli 120 euroa. Miten on mahtanut mennä touko-elokuussa? Katsotaanpa :D

Toukokuu
St. Tropez In Shower Tanning Lotion 23 € (kuponki)

(Toukokuussa shoppailin näemmä pelkästään second hand -vaatteita ja sellaista ”pientä” kuin kameran, koska en blogin ja Instan raidaamisellakaan löytänyt mitään tuotteita, jotka olisivat jääneet kirjaamatta :D)

= 23 €

Kesäkuu
Born to Bio Monoi-öljy 3 €
Myyty kosmetiikka (MAC) -35 €
Schwarzkopf Silver Spray 21 €
Sante In-Shower 10 €
Clinique ripsiväri 23 € (kuponki)
Le Soft Perfume tuoksu 29 €
MAC Transparent Finishing Powder 27 €
MAC Cream Colour Base 22 €

= 100 €

Heinäkuu
Too Faced Suklaapaletti 20 € (second hand)
Dior Lash Plumping Primer 27 € (tax free)
MAC Cream Colour Base 19 € (tax free)
Sensinity kynsilakka 4 €
Bepanthen 17 €
Essie päällyslakka 16 €
Rexona Maximum Protection antiperspirantti 9 €
Herbina Blossom antiperspirantti 5

=117 €

Elokuu
Lavera lime-suihkugeeli 8 €
Jolie Box 24 €
MAC Trolls meikit 50 €
Biotherm antiperspirantti 20 € (ale)
Triple Dry antiperspirantti 9 €
Myyty MAC -15 €

=96 €

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yhteensä keskimäärin kulutin 84 € kuukaudessa. Edellisessä kolmanneksessa summa oli 120 € ja sitä ennen 145,50 €.

Uusimman jakson summaa pienensi jonkin verran pois myymäni kosmetiikka, jonka tietty laskin tähän mukaan :D Silti alle satku on mielestäni aika pieni summa kauneusbloggaajalle, tai ylipäänsä kauneusfriikille. Nyt mä varmaan sitten loppuvuonna ostan koko Stockan tyhjäksi hahaa. Ei, mutta vakavasti ottaen mä olen viime aikoina panostanut enemmän pukeutumiseeni ja sitten uuden elektroniikan ostamiseen. Rahat ovat menneet näihin jo aika tehokkaasti :P

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihonhoitoon (kasvot ja vartalo + antiperspirantit) käytin tällä neljän kuukauden jaksolla yhteensä 104 € (aiemmin 141 € ja sitä ennen 149 €) ja meikkituotteisiin (mukaan lukien kynsilakat) 158 € (aiemmin 259,50 € ja sitä ennen 185 €). Meikkausvälineitä en ostanut yhtään (aiemmin 54 eurolla ja sitä aiemmin 89 €), mutta yhden tuoksun ostin 29 eurolla ja Jolie Boxiin meni 24 €.

No onkos kivaa tirkistellä? :D Vai onko näissä kulutuspaljastuksissa mitään jännää?

Avautumista · Lifestyle

Myötätunnosta ja sen pyytämisestä

Tiistaina makoilin sängyssä katsoen Ensitreffejä alttarilla kun mun puhelin soi. Mun puhelin ei soi IKINÄ, mikä johtuu osittain siitä, että mä en tykkää puhua puhelimessa ja osittain siitä, että mun perhekään ei pidä siitä :D Näin, että isä soittaa ja ensimmäinen ajatus oli se, että hän ei soita yhdeksän jälkeen illalla, ellei ole jotain tärkeää asiaa. Pian selvisi, että olin oikeassa, asia oli tärkeä. Poliisit olivat juuri käyneet tätini ovella ilmoittamassa, että serkkuni oli löytynyt kuolleena.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Serkku oli 25-vuotias. Ihan hirveän nuori ja aivan liian nuori lähtemään tästä maailmasta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten ihmeessä tätini voi selvitä siitä, että hänen lapsensa kuoli. Aivan käsittämätön ajatus. Me serkukset vietimme lapsena kaikki kesät yhdessä mummolassa Itä-Suomessa. Tätini ja serkkuni ovat asuneet lähes koko ikäni Ruotsissa, joten emme nähneet usein, mutta aina kun näimme, se oli intensiivistä 247 yhdessäoloa ja yksi rakkaimmista lapsuusmuistoistani ovatkin nämä kesät mummolassa. Menehtynyt serkkuni oli meistä nuorin ja häntä saimme isompina jo hoitaa ja ottaa mukaan ”kylille”. Käytimme häntä myös peitetarinana kun halusimme mennä hengaamaan urheilukentälle, missä aina oli siistejä paikallisia poikia kuluttamassa aikaa :) Ihan hymyilyttää, kun muistelen. Minä ja serkku emme olleet viime vuosina olleet paljon tekemisissä. Olen viime aikoina ollut enemmän yhteydessä hänen isosiskoonsa ja tätiini, ja edelleen meitä erottaa välimatka Ruotsin ja Suomen välillä. Silti on aina nähdessämme tuntunut, että voi jatkaa juuri siitä, mihin viimeksi jäätiin ja näkeminen on aina ollut ihanaa.

Kuolinviestiä seuraavana päivänä näin vanhemman serkkuni laittaneen Facebookiin päivityksen pikkusisaruksestaan ja uskaltauduin sitten itsekin laittamaan omalle sivulleni toivotuksen, että serkku saa levätä rauhassa. Mulla oli heti päivityksen laittamisesta lähtien olo, että tein jotain väärää sen laittaessani. Eihän minulla ole oikeutta olla rikki, kun tädiltäni on juuri kuollut oma lapsi ja serkuiltani pikkusisarus. Facebook-kaverini laittoivat osanottoja ja surunvalitteluja, ja minusta tuntui siltä, että en ole ”ansainnut” niitä, enkä oikein edes pystynyt vastaamaan niihin kaikkiin. Tosi kummallinen tunne. Tuntui, että olen kääntänyt huomion itseeni asiassa, jossa kyse ei ole minusta ja minun tunteistani lainkaan. Toki tiedostan, että saan olla surullinen, mutta tuntuu, etten saa pyytää ihmisiltä myötätuntoa asiasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotenkin tämä oma reaktioni jäi mietityttämään minua. Ristiriitaista tästä asiasta tekee sen, että minusta tuntui tosi mukavalta kun huomasin koirani Rikin kuollessa, että se oli koskettanut monia muitakin ihmisiä meidän omistajien lisäksi. Se oikeasti lämmitti sydäntä tosi paljon, enkä todellakaan ottanut negatiivisena ihmisten viestejä, kuinka hekin ovat surreet Rikin poismenoa, päinvastoin! Miksi siis en salli itseni olla surullinen ja saavan tukea omilta läheisiltäni sellaisessa tilanteessa, jossa ihmisen kuolema on koskettanut jotakuta toista vielä paljon lähempää kuin minua? Absurdeinta on, että karsastan tosi pahasti sellaista, kun jonkun kertoessa omasta raskaasta kokemuksesta jollain ihmisillä on tarve osoittaa, että heillä menee vielä huonommin. Mistään asiasta ei saa olla pahoillaan tai allapäin, koska jollakulla jossain on asiat vielä huonommin. Näen tällaisesta ajattelusta ihan punaista. Se, että jollain on asiat huonommin, ei tarkoita, ettei sillä toisella olisi oikeus juuri siihen tunteeseen, minkä hänen tilanteensa hänessä aiheuttaa. Miksi siis en salli sitä itselleni?

Pahoittelen tätä ajatuksenvirtaa ja toivon, että ehkä silti ymmärsitte pointtini. Kuulisin mielelläni, mitä ajatuksia teissä heräsi.