Te tiedätte ehkä maailmantuskan: tuntuu, että mediasta näkee ja lukee uutisia pelkästään katastrofeista, pommituksista, terrorismista ja luonnon tuhoutumisesta eli kaikesta käsittämättömän kamalasta, ja tämä kaikki alkaa ahdistaa ihan suunnattoman paljon.

Mä olen ollut maailmantilasta ahdistuva jo pienestä lapsesta asti. Varhaisimpia muistojani tästä on, kun kuusivuotiaana menin komeroon itkemään tajuttuani, että äidin meille päivälliseksi ostama lohi oli ollut äiti ja sillä oli varmaan jäänyt orpoja lapsia meri täyteen. Annoin lohelle nimeksi Liisa ja itkin katkerasti Liisan ja sen läheisten kohtaloa. Nyt kun puhun asiasta, niin itkettää ja naurattaa samaan aikaan. En myöskään kyennyt koskaan katsomaan tehtaiden piippuja, jotka suolsivat saasteita ilmaan. Pelkäsin luonnon tuhoutumista. Ahdistuin Afrikan lapsista, jotka näkivät nälkää. Niin paljon kaikkea niin kamalan epäoikeudenmukaista.

Nyt jos koskaan on syytä ahdistua. Trumpin politiikka, ilmaiskut, haavoittuneet lapset ja ihmisten hätä vaan ovat jotain ihan hirveää. Mä olen kuitenkin vuosien varrella oppinut elämään itseni kanssa aikoina, jolloin en pysty katsomaan edes uutisia. Teen sen minkä pystyn taloudellisen tuen ja vapaaehtoistyön kautta ja yritän nukkua yöni hyvin.

En kuitenkaan ole vielä oppinut, miten selviäisi läheisen ihmisen huonon olon kanssa. Tietenkin autan, kuuntelen, kysyn kuulumisia, teen mitä osaan. Mutta entä sitten kun olet tehnyt kaiken, minkä voit. Et yksinkertaisesti pysty tekemään tilanteelle mitään, repeämään enempään tai takomaan enää yhtään päätä seinään. Mun pää ei lakkaa huolehtimasta, kokemasta pahaa mieltä toisen puolesta tai näkemästä painajaisia läheisen huonosta tilanteesta. Kun niin hirveän kovasti toivoo hyvää läheiselle, mutta on täysin kyvytön ja riittämätön sitä hänelle järjestämään. Tällaisessa tilanteessa kun osaisi sisäistää Nyt on näin -mantran.  

Miten sen kanssa oppii olemaan, että kaikkea ei voi korjata, tehdä paremmaksi tai itse asiassa tehdä yhtään mitään muuta kuin kertoa, että hei, olet milloin vain tervetullut käymään ja mulle voi aina soittaa. Tiedän, että sen pitäisi riittää, mutta miten mä sanon mun päälle sen?

Miten se on kumminkin niin helkkarin vaikeaa?

Kuvituksena hyvää mieltä tuottavia juttuja.

Mä olen pitänyt itseäni aina suhteellisen hyvin säilyneenä ikäisekseni. Viime aikoina on kuitenkin myönnettävä, että 17-vuotiaan pikkusiskon olemassaolo ei ole nostanut omaa itsetuntoani. Mun pikkusisko on mun silmään maailman kaunein, hän on mua 10 senttiä pidempi ja hänen jalkansa ovat yhtä pitkät kuin mun kroppa yhteensä. Sisko harrastaa kilpaurheilua eli kroppa on myöskin sen mukainen. Itse olen viime vuosina harrastanut liikuntaa joogaa ja koiralenkkeilyä lukuun ottamatta surullisen vähän. Ja joo, sen huomaa. Siskossa ja mussa on aika paljon samaa näköä ja sanonkin aina, että hän on paranneltu versio minusta :D Olen viime aikoina alkanut arastella yhteiskuvissa olemista, kun jotenkin olen aina päätä lyhyempi ja sata vuotta vanhemman näköinen.

Olin viime viikonloppuna siskon karatekisoissa Tallinnassa. Olin vielä toipilas karsean tautini takia ja iho tuntui vanhentuneen kuumeen ja sairastamisen vaikutuksesta kymmenen vuotta. Liikuntahallissa katselin kahdeksan tuntia nuoria, treenattuja tyttöjä ja naisia ja tunsin itseni TODELLA vanhaksi ja rupsahtaneeksi. Ei siis todellakaan mitään itsetunnon kohotusta meikäläiselle. Hauskinta tässä on se, että olin 17-vuotiaana itse ihan saman näköinen kuin nämä nuoret urheilijat. Treenasin itsekin 7-9 kertaa viikossa ja tottahan se on, että tuon ikäisenä tytöt näyttävät ihan hullun hyvältä. Ja toisaalta kyllä mä uskon, että jos vetäisin edelleen kovat treenit jokaisena viikonpäivänä, näyttäisin ihan erilaiselta edelleen.

Paluumatkalla odoteltiin isän ja siskon kanssa Tallinnan laivaterminaalissa, että päästäisiin laivaan. Viihdytimme siskon kanssa itseämme katselemalla vanhoja kuvia ja molemmat päivittelimme, miten nuorelta mä näytin. Olin katsomissamme kuvissa 29-30-vuotias. Sisko totesi vitsillä, että kyllä hän tietää olevansa nyt parhaimmillaan ja tästä se alamäki alkaa :D Mä sanoin siihen, että älä huoli, mullakin se rupsahtaminen on tapahtunut vasta kolmenkympin jälkeen. Sisko katsoi mua aidosti ihmeissään ja totesi painokkaasti, että ”et sä OLE rupsahtanut! Näytät vanhemmalta kuin näissä kuvissa, mutta et sä ole rupsahtanut!” Hän oli ihan tosissaan, ja vitsi mulle tuli tuosta kommentista hyvä mieli. Sillä hetkellä tajusin itsekin, että ei luonnollinen vanhentuminen ole sama asia kuin rupsahtaminen, eikä vanhemmalta näyttäminen ole välttämättä mitenkään negatiivista, vaan LUONNOLLISTA.

Menneen viikon olen katsonut itseäni armollisemmin silmin. Mä olen 35-vuotias ja on ihan ok näyttää 35-vuotiaalta.

Mitä ajatuksia teillä on vanhenemisesta? Onko muilla tällaista iltatähtisiskoa, jonka rinnalla oleminen vaatii hyvää itsetuntoa? :)

Kuvituksena ne kuvat, joita siskon kanssa tuolla laivaterminaalissa katselimme.