Mä taidan olla vähän sellainen tyyppi, jonka ulkokuori ei ihan pienestä rakoile. Aiemmin elämässä mulla on ollut todella pahoja ongelmia terveyden kanssa, ja tällöin kuulin toistuvasti, miten sitä ei ikinä uskoisi päällepäin. Mietin mielessäni, että mun olo on jo tarpeeksi surkea, että sen vielä täytyisi näkyä naamastakin.

Olen edelleen taipuvainen pitämään ulkonäköni, eli ns. kulisseja kunnossa, vaikka olis kuin helkkarin rankkaa. Viime syksynä en kuitenkaan enää pystynyt siihen, siis siinä mittakaavassa kuin yleensä. Muistan, kun olin kampaajalla neljä päivää ennen muuttoa ja istahdin penkkiin niin, että mulla oli kasvoilla vain meikkipuuteria. Peilin edessä sudin äkkiä huuliin kirkasta huulipunaa, mikä muuten on vinkvink paras hämäyskikka, että mukamas olisit panostanut meikkiin enemmänkin. Avauduin siinä Tiinalle, miten vetelen aika lailla viimeisiäni, että edes kynsistä en ole pitänyt huolta ja näytin sormiani, joissa repaleisissa kynsissä oli enää pienet laatat lakkaa jäljellä. Tiina sanoi, että oli kiinnittänyt asiaan huomiota. ”Säkin oot siis vaan ihminen”, totesi Tiina :D

Oon monesti miettinyt, että kun mun läheiset kysyvät, että miten mä voin ja jaksan, niin kannattaisi vaan katsoa mun kynsiä. Ne paljastavat, milloin väsymys ja stressitila alkavat käydä liian suuriksi. Mitä näkyvämpi sävy, sitä parempi tilanne. Räiskyvää korallilakkausta tai tummaa violettia ei nähkääs voi laiminlyödä. Väsyneenä laitan vaaleaa ja huomaamatonta lakkaa, jonka kulumisen kanssa pärjää pidempään. Tilanne on todella hc, jos mulla ei ole lakkaa lainkaan. Vaikka kirjoitan tätä pilke silmäkulmassa, mua itse asiassa vähän pelottaa kirjoittaa tämä asia muiden nähtäväksi. Jos vaikka joskus oikeasti paljastun.

Mikä mulla on meininki nyt? Vaihdoin vuodeksi työpaikkaa ja eilen alkoi kolmas viikko uudessa paikassa. Uusi paikka ja ihmiset, vieraat työtehtävät, älyttömän paljon opeteltavaa, muutama takaisku sekä pidempi työmatka ovat vieneet aivan kaikki mehut, mitä vaan irti lähtee. Mä ajan töihin nyt autolla ja varmasti sekin väsyttää, kun hyppää auton rattiin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Ensimmäisen työviikon jälkeen mä olin niin loppu, etten jaksanut edes puhua. Istuin sohvalla, ja vaikka tv oli auki, niin taisin tuijottaa vain seinää.

Viime viikolla yhden työpäivän jälkeen mun pikkusisko ja kaverinsa tulivat käymään. Olin normaaliin tapaan tullut tuhatta ja sataa töistä kotiin ja lähtenyt suorilta edes vaatteita vaihtamatta koirien kanssa lenkille. Kun kuuden maissa tultiin koirien kanssa sisään, tytöt tulivat samalla ovenavauksella. Hoipertelin siinä hetken kahvia keitellen ja kun rojahdin sohvalle sisko kysyi varovasti, että onko ihan normaalia olla noin väsynyt? Vastasin, että en kyllä tiedä. Kello oli soinut 5.30 ja klo 18 jälkeen ehdin ensimmäisen kerran hengittää. Mä olen sellainen, että teen kaiken täysillä. Tsemppaan, keskityn, kirjoitan, kuuntelen, mitä vain, mutta täysillä. Sen takia olen päivän päätteeksi niin väsynyt, kun en osaa löysätä missään vaiheessa keskellä päivää.

Ensimmäisen työviikon jälkeisenä viikonloppuna en ehtinyt palautua yhtään. Thank god, nyt toisen viikonlopun jälkeen tuntuu, että ehdin jo paremmin. Painajaisiakaan kuolleista ihmisistä tai eläimistä en enää näe joka yö, enkä heräile tunnin välein. Aivot on koetuksella ja väsyttää hulluna, mutta pakko on uskoa, että tää tästä helpottaa. Fionallekin tuli ensimmäiset juoksut ja kyllä oon ollut entisenä vain uroskoirien omistajana huuli pyöreänä! Mutta ihan hyvin me lopulta selvittiin, molemmat, vaikka aikamoista siivoamista täällä on viime viikot ollut.

Parin viikon päästä on vuotuiset pippalot eli koirien syntymäpäiväjuhlat! Sitten mä pian pääsenkin Tanskaan kummitytön rippijuhliin. On kyllä erittäin odotettu breikki ja Tanska on aina niin ihana <3

Mikä paljastaa, jos sulla stressitila menee yli? Kertooko kynnet asiasta jollain muullakin? Mistä tietää, milloin väsymys menee överiksi?