Avautumista · Lifestyle

Vuosi 2017: mikä EI olisi muuttunut

Vuosi 2017 oli mulle sellainen, että oikeastaan koko elämäni räjähti palasiksi ja kursin sen kasaan ihan uutena ja erilaisena. Mä:

– erosin vuosien pituisesta parisuhteesta

– myin asuntoni ja ostin uuden. Muutin.

– asuin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen yksin

– hankin koiranpennun 

– olin ensimmäistä kertaa ikinä vastuussa koirasta/koirista yksin

– olin ensimmäistä kertaa lomamatkalla yksin

– kummityttöni Saga syntyi

– tein kovemmin töitä kuin koskaan ennen

– jouduin turvautumaan läheisten apuun enemmän kuin koskaan ennen

– lomailin vauvan kanssa

– jouduin soittamaan itselleni ambulanssin

– koirat järjestivät tuparit ystävilleen

– olin sairaalassa (eri syystä kuin mistä ambulanssi tuli)

– pelkäsin tosissani amstaffi-Toran hengen puolesta kaksi kertaa Torden joutuessa päivystysleikkauksiin hullun dramaattisissa olosuhteissa

– Fionan sisko Kira oli mulla joulukuussa hoidossa muutaman päivän kun iskänsä energia meni Torasta huolehtimiseen 247. Meillä oli siis riehumista neljä päivää putkeen :D

– yllätyin siitä, miten hyvä stressinsietokyky mulla on

Niin. Voisin tehdä oman postauksensa siitä, mitä kaikkea olen oppinut tänä vuonna. Asioita nimittäin on PALJON. Opin esim. olevani tiukassa paikassa ylioptimistinen (I know right!) tyyppi, joka kuvittelee purkavansa yksin muuttokuorman parissa päivässä muutaman kuukauden ikäisen koiranpennun pyöriessä jaloissa ja siinä samassa hakevansa Ikeasta puuttuvat huonekalut, kokoavansa ne ja kyllä muuten nyt laitetaan tuulemaan. Ei muuten laitettu. Opin, miten ei voi puhua samana päivänä muutosta, arjesta tai koiran hoidosta silloin, jos niitä tekemässä on kaksi aikuista yhdessä, verrattuna siihen, että yhtäkkiä teetkin kaiken ihan yksin. On eri asia olla kykenemätön ulkoiluttamaan koiria silloin kun asuu yksin kuin silloin, jos puoliso ilman muuta hoitaa koirat jos olen sairas.

Opin kokemaan järkyttävää riittämättömyyden tunnetta. Töissä mun pitäisi pystyä antamaan 110 %, kotona vähintään saman verran, siinä sivussa sisustaa ja laittaa uutta asuntoa, tarjota koirille paljon liikuntaa ja virikkeitä, kouluttaa koiranpentua, päivittää blogia, harrastaa (edes) joogaa, että rankani kestäisi istumatyön,  ylläpitää sosiaalisia suhteita, ja vielä jengi kyselee jatkuvasti, että olenko mä Tinderissä. No voin tässä yhteisesti vastata, että mua lähinnä naurattaa, kun mietin, että millä ajalla mä deittailisin! Oikeesti, MUAAHAHAHAHAHHAHAHAH JOO EI.

Tähän on hyvä lopettaa tämä vuosi. On muuten ollut rankin vuosi ikinä. Ihan tässä jännittää, millainen vuosi seuraavasta tulee! Millainen vuosi sulla on ollut?

Avautumista · Lifestyle

Pidän itsessäni siitä, että

Näin alkuviikosta Karkkipäivässä niin kivan postauksen, että aloin heti sen luettuani kirjoittaa kännykällä omaa versiotani työmatkabussissa. Pieni itsereflektio tekee välillä (tai aika usein ahhahaa) hyvää, joten tässä mun lista asioista, joista pidän tai en pidä itsessäni.


Pidän itsessäni siitä, että…

Innostun helposti ja pienistä asioista

Pidän ja olen kiinnostunut muista ihmisistä ja näen heissä lähtökohtaisesti hyvää

Olen avulias

Olen empaattinen

Olen äärimmäisen järjestelmällinen ja hyvä suunnittelemaan tekemisiäni, aikatauluja ja projekteja

Olen aika hyvä sosiaalisissa tilanteissa

Olen kehittynyt ihmisenä ihan helvetisti viime vuosina :)

 

En pidä itsessäni siitä, että

Olen liian empaattinen. Mulla on iso riski myötätuntouupua ja unohtaa itseni auttaessani muita

Mulla on paha mieli ihmisten puolesta asioista, joille en voi mitään

En osaa pitää puoliani yksityiselämässä tarpeeksi hyvin, vaikkakin olen kehittynyt tässä

En aina osaa arvostaa itseäni tarpeeksi 

Olen huono ylläpitämään hyvää järjestystä kotona

En ole niin säästäväinen kuin haluaisin

____________________________

Oho, positiivisia kohtia tuli enemmän! :D Kertokaa kommenttiboksissa omat pidän/en pidä -jutut itsestänne, olisi tosi kiva lukea! <3 Niin ja koska mä tiedän, että tämän postauksen lukee moni mut hyvin tunteva, niin kertokaa, vastaavatko nämä listat teidän näkemystänne meikäläisestä? :)

Ps Tulin just tulokseen, että otan liian vähän selfieitä!! Piti mennä kännykän kuvissa kaksi viikkoa taaksepäin, että löysin ensimmäisen :´D

Avautumista · Lifestyle

Voi kun vois avautua

Mulla on ollut henkisesti tosi hengästyttävä kevät. Isoja asioita, epävarmuutta, monia eri teitä, joille voi lähteä. Tai olla lähtemättä. Mulla on sellainen olo, että olisi NIIN siistiä päästä oikein kunnolla raivoavautumaan kaikesta tänne blogiin. Kirjoittaminen helpottaisi.

Tässä on vaan yksi ongelma. Mua ei oikeasti haittaisi avautua blogin lukijoille tai määrittämättömälle lukijajoukolle. Mutta mun blogia lukevat mun työkaverit. Ja joskus mun ÄITI! Ongelma tulisi siitä, että ihmiset, jotka mut tuntevat, lukisivat mun angstit. Tajuaakohan kukaan, mitä tarkoitan? Vähän sama, kun vaikka työympäristössä ei ole vaikeaa puhua vieraampien ihmisten edessä, mutta siskon häissä kun sanoin pari hassua sanaa, niin meinasin pyörtyä :D

Oon leikitellyt viime päivinä ajatuksella, että perustaisin anonyymin blogin, ja siellä saisi tuulettaa ajatuksiaan oikein urakalla. Olisi NIIN siistiä kirjoittaa asioista ilman, että tarvitsee miettiä, että kerronko liikaa tai loukkaantuuko joku. Mutta toisaalta, kiinnostaako ketään nykypäivänä lukea ihmisestä, joka jää niin etäiseksi, jos ei edes kasvojaan voi näyttää. Ja enhän mä voisi edes kertoa siitä blogista kenellekään :’D

Oon myös miettinyt sitä, että mitä mieltä te olette blogeista, joissa on random postauksia aiheesta x tai y, mutta aina kuvina selfieitä? Mä seuraan muutamaa tällaista blogia ja oon miettinyt, että ärsyttääkö porukkaa jos kirjoittaa yleisiä mietteitään ja sitten kuvituksena on selfie, jossa ei varsinaisesti ole mitään yhteyttä tekstiin. Musta se on vähän hassua, mutta toisaalta nämä lukemani blogit ovat tosi suosittuja. Mäpä kokeilen tähän, miltä se näyttää.

Tämmöistä ajatuksenvirtaa tällä kertaa :D

Avautumista · Lifestyle

Lähimmäisentuska

Te tiedätte ehkä maailmantuskan: tuntuu, että mediasta näkee ja lukee uutisia pelkästään katastrofeista, pommituksista, terrorismista ja luonnon tuhoutumisesta eli kaikesta käsittämättömän kamalasta, ja tämä kaikki alkaa ahdistaa ihan suunnattoman paljon.

Mä olen ollut maailmantilasta ahdistuva jo pienestä lapsesta asti. Varhaisimpia muistojani tästä on, kun kuusivuotiaana menin komeroon itkemään tajuttuani, että äidin meille päivälliseksi ostama lohi oli ollut äiti ja sillä oli varmaan jäänyt orpoja lapsia meri täyteen. Annoin lohelle nimeksi Liisa ja itkin katkerasti Liisan ja sen läheisten kohtaloa. Nyt kun puhun asiasta, niin itkettää ja naurattaa samaan aikaan. En myöskään kyennyt koskaan katsomaan tehtaiden piippuja, jotka suolsivat saasteita ilmaan. Pelkäsin luonnon tuhoutumista. Ahdistuin Afrikan lapsista, jotka näkivät nälkää. Niin paljon kaikkea niin kamalan epäoikeudenmukaista.

Nyt jos koskaan on syytä ahdistua. Trumpin politiikka, ilmaiskut, haavoittuneet lapset ja ihmisten hätä vaan ovat jotain ihan hirveää. Mä olen kuitenkin vuosien varrella oppinut elämään itseni kanssa aikoina, jolloin en pysty katsomaan edes uutisia. Teen sen minkä pystyn taloudellisen tuen ja vapaaehtoistyön kautta ja yritän nukkua yöni hyvin.

En kuitenkaan ole vielä oppinut, miten selviäisi läheisen ihmisen huonon olon kanssa. Tietenkin autan, kuuntelen, kysyn kuulumisia, teen mitä osaan. Mutta entä sitten kun olet tehnyt kaiken, minkä voit. Et yksinkertaisesti pysty tekemään tilanteelle mitään, repeämään enempään tai takomaan enää yhtään päätä seinään. Mun pää ei lakkaa huolehtimasta, kokemasta pahaa mieltä toisen puolesta tai näkemästä painajaisia läheisen huonosta tilanteesta. Kun niin hirveän kovasti toivoo hyvää läheiselle, mutta on täysin kyvytön ja riittämätön sitä hänelle järjestämään. Tällaisessa tilanteessa kun osaisi sisäistää Nyt on näin -mantran.  

Miten sen kanssa oppii olemaan, että kaikkea ei voi korjata, tehdä paremmaksi tai itse asiassa tehdä yhtään mitään muuta kuin kertoa, että hei, olet milloin vain tervetullut käymään ja mulle voi aina soittaa. Tiedän, että sen pitäisi riittää, mutta miten mä sanon mun päälle sen?

Miten se on kumminkin niin helkkarin vaikeaa?

Kuvituksena hyvää mieltä tuottavia juttuja.

Akne · Avautumista · Ihonhoito

Mitä kuuluu aknelle?

Jotkut teistä ehkä muistavat, että olen kertonut kärsineeni aknesta lähes koko elämäni. Tilanne on ollut välillä hyvä, välillä huono ja joskus surkea. Aknehistoriani voi lukea täältä.

thumb_p2282810_1024

En ole uskaltanut tehdä tätä päivitystä aiemmin, vaikka on pitänyt jo monta kuukautta. Mulla on kestänyt kuukausia sisäistää, että mun iho on hyvässä kunnossa. Koko ajan on ollut pelko, että ei tätä iloa voi kauaa kestää, enkä ole uskaltanut edes sanoa asiaa ääneen.

thumb_p2282821_1024

Eilen keräsin rohkeuteni ja otin nämä kuvat, kun kerrankin olin kotona valoisaan aikaan. Kuvissa ei siis ole meikkiä ja kuvat ovat suoraan kamerasta ilman muokkaamista. Kuvien rajaaminen on ainoa, mitä tein.

Tilanne on nyt hyvä. On todennäköistä, että iho räjähtää vielä monen monta kertaa tulevaisuudessa, mutta yritän osata nauttia hyvästä tilanteesta nyt. Ei muuten ole mitenkään helppoa, kun on iho-ongelmaisen itsetunto…

IMG_0532

Aika tarkkaan vuosi sitten kirjoitin postauksen otsikolla Ei enää ulos ilman meikkiä. Tässä näkyy ihoni silloin.

thumb_p2282828_1024

Kiinnostaako teitä tietää, miten ihmeessä ihoni kunto on parantunut näin paljon? Postaan siitä erikseen ^_^