Kun kuolema meidät erotti
Mä olen halunnut kirjoittaa tästä jo vuoden. Kertoa mun kokemukset elämäni rankimman seitsemän kuukauden ajanjaksolta. Asioita, joita en osannut avata niiden tapahtuma-aikana oikein edes lähimmille ystäville. Mitä tapahtui tuona reiluna puolena vuotena, joka päättyi mun äidin kuolemaan.
Äiti oli sairastanut syöpää jo yli 10 vuotta. Me lapset olimme tottuneet siihen, että äiti voi aina välillä huonommin, välillä paremmin. Välillä oli pitkään kestävää kuumeilua, välillä pahoja vatsaoireita, välillä veriarvot huonot. Välillä äiti oli sairauslomalla, mutta ehdottomasti enemmän hän kävi töissä ja eli normaalisti. Matkusteli paljon työn puolesta, teki luottamus- ja vapaaehtoistyötä. Kun läheisenä elää syöpä-nimisen asian varjossa, oppii olemaan flippaamatta jokaisesta huonosta hetkestä. En usko, että oikeasti on mahdollista myötäelää noin pitkä aika (ja pysyä itse terveenä), jos viettäisi unettomia öitä joka kerta, kun äiti kertoo saaneensa ”oireita”. Sen takia sen sisäistäminen, että tällä kertaa oli kyse vakavammasta, oli vaikeaa.
Mun mielessä tapahtumat alkoivat lokakuussa 2019. Äiti oli jo aiemmin syksyllä valitellut turvotusta ja keuhkojen huonompaa toimintaa. Samana päivänä kun lähdin lokakuussa 2019 Rhodokselle, äiti sai pelätyn tutkimustuloksen, että turvotus oli kuin olikin askites-nestettä vatsaontelossa. Kun viikon päästä palasin Rhodokselta kotiin, kuulin kotimatkalla lentokentältä, että äiti oli pyörtynyt ulos keskelle katua. Hän ei nähnyt kännykän näppäimiä, että olisi voinut soittaa ambulanssin, mutta onneksi veljeni numero oli pikavalintana ja veli tajusi homman vakavuuden ja soitti ambulanssin samalla, kun hädässä itse juoksi monen kilometrin matkan paikalle.
Äidiltä alettiin imeä dreenillä nestettä vatsaontelosta parin-kolmen viikon välein. Muistan sen kurkkua kuristavan tunteen, kun hän kävi toista kertaa toimenpiteessä ja selvisi, että nestettä oli jo lyhyessä ajassa tullut 2-3 litraa lisää. Tiesin, että tämä on tosi huono juttu. Äidillä oli ollut edellinen taudin pahenemisvaihe viisi vuotta aikaisemmin ja tuolloin hän sai hyvän vasteen injektiomuotoisesta sädehoidosta. Nyt aloitettiin sama hoitosarja. Varovaisen toiveikkaana kuulostelimme, oliko äiti huomannut olossa parannusta. Ei hän ollut. Tiesin, että hoito on todella raskas sisäelimille ja se saatetaan joutua keskeyttämään sen takia, että elimistö ei kertakaikkiaan kestä hoitoa. Joulu sujui joten kuten, ja alkuvuodesta 2020 muistan sen, että ajelimme melkein joka viikonloppu äidin luo hoitamaan kauppa-, apteekki- ja postiasioita.
Sitten tuli korona. Keväällä 2020 se oli uusi, uhkaava ja pelottava. Äiti halusi eristäytyä täysin, koska arveli, että tartuna olisi hänen voinnissaan kohtalokas. Asiat hoidimme oven raosta. Ei silloin puhuttu vielä maskeista tai käytetty niitä. Sitten tuli kolmannen syöpähoitokerran aika. Tästä eteenpäin mikään ei enää sujunut niin kuin piti.
Hoitokerran jälkeen äiti ilmoitti itsestään vasta illalla, koska oli joutunut päivystykseen heikon olon vuoksi. Seuraavana päivänä hän ilmoitti syyn tähän selvinneen – hänellä oli ollut keuhkoveritulppa. Kuulemma ”pieni vaan”. Tätä seuraavana päivänä hänelle nousi kuume ja tulehdusarvot nousivat. Hänellä oli ilmeisesti keuhkokuume. Joka päivä äiti olisi ollut lähdössä kotiin. Sitten hänelle laitettiin kestodreeni keuhkoon, johon kertyi nestettä koko ajan. Hänelle tiputettiin albumiinia. Vierailla emme tietenkään saaneet. Opin pelkäämään kännykän katsomista aamuisin, koska ei ikinä tiennyt, millainen viesti siellä odotti. Elin jatkuvassa valmiustilassa. En nukkunut kuukausiin. Reilua viikkoa myöhemmin äiti siirtyi kotikunnan terveyskeskussairaalan osastolle. Hänellä oli kova into toipua ja hän teki järjestelyjä kotiinpääsyä varten. Tilasi siivoojan ja uuden moottoroidun sängyn. Noin viikon päästä äiti pääsikin kotiin.
Äiti asui yksin ja koronan takia emme edelleenkään voineet vierailla. Lääkkeitä kävin hänelle viemässä ovensuuhun. Äiti ei enää jaksanut juuri kirjoitella. Hän saattoi lyhyen viestin laittaa illalla, ja kertoi olevansa tosi väsynyt. Tiesimme kaikki, että jos hän ei jaksa syödä, ei ole mitään toivetta kuntoutua. Lopulta muutamien päivien päästä eräänä lauantaipäivänä äiti soitti, että tytöt, hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus pitäisi tehdä. Muistan, kun aloimme katsoa kalentereita, kunnes äiti sanoi, että ”niin nyt heti”. Hän oli soittanut osastolle ja kertonut, ettei pärjää kotona. Kertoi, että ei enää edes näe kunnolla. Siellä me sitten seisoimme äidin rappukäytävässä täyttämässä näitä papereita, minä, Rössö ja kaksi todistajaa. Ei ollut mitään puhuttavaa. Kun olimme täyttäneet paperit, soitimme äidin ovikelloa ja hän ilmestyi oven suuhun laittamaan oman allekirjoituksensa. Muistan, kun katsoin hänen kasvojaan, kun ne olivat muuttuneet.
Äiti oli taas sairaalassa, ja hänen kuntonsa oli heikko. Yhtenä päivänä hän löi päänsäkin sängyn reunaan, kun ei ollut enää voimia kannatella itseään. Lääkärit eivät osanneet sanoa, johtuiko heikko vointi syövästä vai rankoista hoidoista ja niiden komplikaatioista. Puolet minusta valmistautui siihen, että äiti kuolee ja puolet piti yllä toivoa samalla tavalla kuin äiti piti. Vielä kahta päivää ennen saattohoitopäätöstäkin lääkäri oli sanonut, että saattohoidon aika ei vielä ollut. Soitimme viimeisen lapsi-äiti-videopuhelun joitain päiviä ennen saattohoitopäätöstä. Äiti ei enää halunnut laittaa videokuvaa päälle. Hän sanoi, että jos Suomessa saisi eutanasian, niin ottaisi sen empimättä. Mä luulen, että mun sisältä kuoli jotain tuona hetkenä. En osaa edelleenkään sanoittaa sitä oloa, joka noista sanoista tuli. Äitiä elämäniloisempaa ja sisukkaampaa tyyppiä en tiedä, mutta hänen olonsa oli niin kamala, että hänkin oli jo valmis luovuttamaan.
Se oli tiistaipäivä ja olin normaalisti (etä)työssä, kun Rössöltä tuli tieto, että sairaalasta oli soitettu, että saattohoitopäätös oli tehty. Oli puhe, että menemme illemmalla käymään sairaalassa, sääntöhän oli, että vasta saattohoitopäätöksen jälkeen saivat omaiset mennä vierailemaan. Hetken päästä sisko soitti uudelleen, että sairaalasta oli soitettu, että nyt kannattaa sittenkin tulla aivan välittömästi. Lähdimme saman tien ajamaan, samoin veli kaverinsa mökiltä. Mä menin tuon tiedon jälkeen ihan omituiseen tilaan, jonka lääkäri nimesi myöhemmin shokkitilaksi. Tuntui, kuin olisin ollut hidastetussa filmissä ja olisin ottanut kourallisen rauhoittavia. En osannut kysyttäessä vastata, onko mulla nälkä tai jano, toimin vaan niin kuin robotti.
Se, mitä sairaalassa odotti, vainosi mua monien kuukausien ajan. Äiti pystyi keskustelemaan normaalisti, joskin hitaasti ja hiljaisella äänellä. Kättään hän ei jaksanut liikuttaa. Nyt tiedän, mitä ”kuolemanväsynyt” tarkoittaa. Se tarkoittaa, että jokainen sanakin on ponnistus. Suunnittelimme hautajaisia, mietimme kuka papiksi ja keitä kutsutaan. Kysyimme, olisiko äiti halunnut kahvia tai mitä vaan. Hän vastasi, että ”ei, täällä kahvi on ihan luokatonta”. Siitä huomasin, että se oli minun tuttu äiti sen pieneksi kutistuneen kuoren alla. Äiti näytti niin pahalta ja erilaiselta, että siitä jäi mulle traumamuisto kuukausien ajaksi. Jouduin puhumaan ja käsittelemään asiaa paljon, ennen kuin kuva ei enää ollut tuskallisen kristallinkirkkaana silmieni edessä. Jouduin antamaan pois ne vaatteet, jotka mulla sattui silloin olemaan päällä, kun en enää pystynyt katsomaan niitä. Sanoimme hyvästit. Lähdimme sisarusten kanssa osastolta hiljaisuudessa. Kellään ei ollut mitään sanottavaa.
Äiti meni tajuttomaksi aika pian käyntimme jälkeen ja kuoli lopulta saman viikon lauantaina. Sisko oli hänen luonaan silloin. Onneksi. Kaikki oli rauhallista. Seuraavana päivänä oli äitienpäivä.
Äiti ei ehtinyt jäädä eläkkeelle. Hänellä oli Japanin matka varattuna ja kuoleman jälkeen melkein ensitöikseni peruin äidin kesäksi varaaman mökin. Hänellä oli toiveita, suunnitelmia ja uteliaisuutta elämään kohtaan. Hän luovutti vasta, kun oli ihan pakko. Hän suhtautui tulevaisuuteen käsittämättömällä optimistisuudella, josta voi vain ottaa mallia.
Mä vihasin peilikuvaani näiden kuukausien aikana. Mun kasvoilta oli kadonnut elämänilo ja valo, enkä kyennyt ottamaan selfieitä saati julkaisemaan niitä, paitsi rankan filtterin läpi. Löysin vanhoja kuvia selatessani kuvan itsestäni (postauksen ensimmäinen kuva), josta tuli niin paha mieli, että tuli ihan kyyneleet silmään. Näin kuvasta, miten rankkaa mulla on ollut. Muistan, kun koronakeväänä joka paikka pursusi kotitreeniohjeita ja mäkin yritin jumpata. En pystynyt tekemään yhtään mitään. Rappusetkin nousin monta kuukautta hissillä, kun ei vaan ollut voimia. Multa lähti hiuksia hirveästi ja naama tuli täyteen näppylöitä. Miten voikaan olla niin kokonaisvaltainen suru ja uupumus.
En tiedä, halusinko tämän kirjoituksen myötä saada nämä asiat sanottua, kirjoittaa julkisen päiväkirjakirjoituksen vai selittää läheisilleni, miten tyhjiin imetty mä olin. Ehkä näitä kaikkia. Äidin kuolemasta tuli tänään vuosi. Mä pystyn ottamaan selfieitä ja olen jo nukkunutkin. Puhuminen on helpottanut.
Miss Piggy`s Pearls 