Koiraystäviä · Lifestyle

Gizmo tuli taloon

Kuka toi chihu on?

Onko toi chihu sulla hoidossa?

Onko toi chihu muuttanut teille? 

Näitä kysymyksiä olette laittaneet mun Instagram storyihin, joissa on esiintynyt eräs rusehtava chihuahua.

Saanko esitellä: hän on Gizmo. Hän on 4,5 kuukautta vanha ja hän on chihuahua.  Hänen lempinimensä on Miimo.

Mut pidempään tunteneet tietävät, että mä olen henkisesti ison koiran omistaja. Ranskanbulldoggi oli aikanaan pienin rotu, johon pystyin taipumaan ja edelleen mulla tuntuu välillä sellainen ison koiran ikävä. Että pitäisi päästä halaamaan semmoista isoa jässikkää. Ja nyt sitten mun ig storyt on täynnä reilun kilon painoista chihuahuaa. Mitä hemmettiä :D


Itsekin ihmettelen! Mutta tässä on nyt käynyt niin, että oon alkanut seurustella. Gizmon daddyn kanssa! Pikkuinen siimahäntäinen Gremlin tuli samassa paketissa kylkiäisenä :D

Valehtelisin jos väittäisin pitäväni siitä, että olkkarissa ei TAASKAAN voi olla mattoa, ja lattiat ovat täynnä sanomalehtiä. Ja siitä, että Fiona, lähes 3 v., taantui myöskin pissaamaan lattialle. Huh onneksi sitä kesti vain pari päivää, se olis ollut jo vähän liikaa! Hiljaisia hetkiä ei ole sitäkään vähää kuin ennen. Finkku ja Gizmo (eli ”pienet”) ovat nimittäin aivan samalla tasolla leikeissään, ja täällä on välillä ihan jäätävä meno ja meininki. Katsokaa Instasta jos ette usko :’ ) Ja vaikka mä kerään päivittäin lelut pois sohvalta, sohva näyttää seuraavana päivänä taas lelukaupalta.


Mutta oikeasti. Onhan tää koirakolmikko ihan hullun söpö. Ja Gizmo on tykästynyt bulldoggeihin ja muhun tosi paljon <3 Ja niin mekin siihen.


Benkku opettaa pientä miesten tavoille, ja Gizmo on niin fiksu, että se matkii Benkkua nopeasti ja osaa nyt jo pissata niin kuin isot pojat! Ja on muutenkin reipastunut pelottomien bulldoggien seurassa niin paljon, että aiemmin Gizmoa pelottaneet portaat ja hissi ovat jo whatever-osastoa. Kaikki ihmiset ovat ihaninta ikinä, ja koiria se haluaisi mennä aina moikkaamaan, eikä pelkää edes naapurin bernhardilaista. Reipas pieni mies :D

Pakko myöntää, että mä oon välillä ollut sormi suussa, kun chihun luonteenlaatua on ollut amstaffien ja bulldoggien jälkeen vaikea ymmärtää. Beni ja Fiona ovat tyyppiä, jotka hyppäävät benjihypyn ilman köyttä, ja jos vähän sattuu, niin leikitään, että ei tunnu missään. Gizmo sen sijaan vinkaisee varmuuden vuoksi kynsiä leikattaessa jo ennen kuin sakset osuvat mihinkään. Vertailun vuoksi; Benkku joutui kerran pieneen käsikähmään koirapuistossa, ja hänen siskonsa puri Benkun korvasta pienen palan pois. Benkku vaan katsoi hoomoilasena, että hei muijat relatkaa ja antakaa nyt mä jatkan tätä palloleikkiä :D


Poikkeuksellisena aikana voi tapahtua poikkeuksellisia asioita :)

Avautumista · Lifestyle

Koska olen sinkku

Tämän postauksen alkusysäys tapahtui työpaikan kahvihuoneessa tässä hiljattaisena perjantaina. Sinänsä huvittavaa, että olin ja olen vuosia yrittänyt pitää blogini piilossa työpaikalla. En tiedä mitä tapahtui, mutta lopputulos on nyt se, että työpaikalla todellakin tiedetään asiasta :D Jostain syystä blogini tuli tosiaan puheeksi, kun eräs kollega suureen ääneen kertoi toiselle, että heiiii sä et ehkä vielä tiedäkään, että Sallalla on blogi!! (aina se kohta, kun alan kiusaantuneena tuijotella varpaitani ja suu jäätyy irvistykseen :D)

Aloin toppuutella, että kyllä on blogi, mutta se ei ole viime aikoina päivittynyt kovin usein. Samalla hetkellä tajusin jotain. Nimittäin sen, miksi en ehdi päivittää blogia. Tämän keskustelun jälkeen asiaa moneen kertaan mietittyäni olen entistäkin varmempi asiasta. Kyllä, tiedän nyt syyn, miksi blogi ei päivity. Koska olen sinkku.

Kyllä vaan. Tai oikeastaan poikaystävä ei vielä helpottaisi tilannetta, mutta avopuoliso on se, josta tämä homma tällä hetkellä on kiinni.

Tuon kahvihuonekeskustelun jälkeen tunsin piston sydämessäni. Olin kuvaillut työkavereille minun ja ex-miehen välistä työnjakoa arjessa eli koirien hoitamisessa, kotihommissa, kaupassa käymisessä ynnä muussa. Olin jotenkin tainnut pitää itsestäänselvyytenä, että hommat hoituvat 50/60 ja arki rullasi tosi hyvin niin, että molemmat kantoivat kortensa kekoon. Siinä missä ennen minun vastuullani oli vain 1-2 koirien ulkoilutusta päivässä, vain puolet siivoamisesta, vain puolet kaupassakäynneistä, 0 % kaikesta, mihin tarvitaan työkaluja ja 0 % autoon liittyvistä asioista, niin 2,5 vuotta sitten yksin muuttamiseni jälkeen nämä ovat tietenkin olleet kaikki minun hommiani. Ennen oli niin helppoa sopia asioista molempia hyödyttävästi, että hei jos mä vien koirat, niin teetkö sä ruoan sillä aikaa. Nykyisin mä vien koirat ja ruoan tekee Saarioisen äidit. Välillä syödään puuroa, koska sinne kauppaan ei vaan yksinkertaisesti enää jaksanut illalla lähteä. Joku on myös saattanut nähdä ig storyissa, millaista imuroiminen meillä on. Saattaisi olla vähän helpompaa, jos sen voisi hoitaa niin, että toinen veisi sillä aikaa koirat ulos. Tai jos toinen koirista täytyy viedä eläinlääkäriin, niin toinen aikuinen olisi sillä aikaa ulkoiluttanut toisen koirista.

Tietenkin isoin juttu on koirat. En ollut koskaan ennen ollut yksin vastuussa koirista ja sen raskaus on kieltämättä yllättänyt. Mulla on usein töissä ollessani olo, että pitäisi olla kotona, ja kotiin ajoissa lähtiessäni tuntuu, että pitäisi kuitenkin jäädä töihin. Jos mulle tulee saldoon miinusta kampaajan, hammaslääkärin, fysioterapian tai yleisten asioiden hoitamisen takia, en saa koskaan niitä tehtyä takaisin. Onneksi mulla on kaksi luottokoiranulkoiluttajaa, ja ehkä keskimäärin yhtenä päivänä viikossa ei ole kiire töistä kotiin. Mutta en mä silloinkaan töihin yleensä voi jäädä, vaan olen menossa johonkin edellä mainittuun juttuun. Kavereiden näkemisestä töiden jälkeen en edes haaveile.

Vielä koirien lenkitystäkin isompi asia on niille seurana oleminen. Avoliitossa ollessani kun tulin töistä, niin koirat olivat jo käyneet päivälenkillä ja niillä oli ollut seuraa jo useampi tunti. Totta kai ne innostuivat kun mä tulin, mutta rauhoittuivat nopeasti ja mä pääsin itsekin rauhoittumaan työpäivän jälkeen. Nykyisin se sekoamisen määrä on ihan jäätävä, kun tulen kotiin :D Musta hyppelee ja räksyttää ja jopa Benkku hyppii! Viikonloppuisinkin teen mieluiten asioita, joihin koirat voi ottaa mukaan. Ne ovat arkisin niin paljon yksin, että ei mun omatunto anna periksi, että olisivat keskenään viikonloputkin.

Että jos joku luulin, että sinkkuna olo hiljentää blogia jatkuvien kissanristiäisten ja bilejuttujen takia, niin ahhah VÄÄRÄSSÄ OLITTE. Ihan vaan tää arjen pyörittäminen vie mun kaiken ajan tällä hetkellä, valitettavasti.

Pliis kai siellä on joku muukin, joka on huomannut saman?! Että avoliitossa asuessa vuorokaudessa oli enemmän tunteja!

Lifestyle · Sisustus ja koti

Millainen mun koti oli ja miksi ihmeessä muutin

Me ollaan koirien kanssa muutettu. Taas! Tuntuu, ettei siitä ole kuin hetki, kun purin täällä blogissa tuntojani edellisestä muutosta ja nyt löysin itseni jälleen samasta tilanteesta. Miksi ihmeessä taas? No hei todella hyvä kysymys. Mäpä selitän.

Tajusin myös, että ettehän te ehtineet nähdä kuin pikkuisen sitä, missä me aiemmin asuttiin. Joten parempi myöhään kuin ei milloinkaan! =)

 

Kaikki alkoi alkuvuodesta, kun mä heräsin keskellä yötä siihen, että Beni on jäykkä kuin sahapukki ja tärisee sängyssä seisten. En tietenkään tiennyt yhtään, mistä oli kysymys. Ensihätään tsekkasin, että se reagoi, painelin koiran läpi, että aristaako joku kohta ja lopulta käytin sen ulkona, jos sillä olisi ollut vatsa sekaisin. Lenkillä se haisteli ja pissaili ihan muina bulldoggeina ja mä ajattelin, että ehkä tää oli vain joku ohimenevä tilanne.

Kunnes ei taas ollutkaan, ja kun sama yöllinen tärinäkohtaus toistui kaksi kertaa, varasin ajan eläinlääkärille. Eläinlääkärillä Benkku ei tyypilliseen tapaansa reagoinut mahdolliselle kivulle lainkaan, mutta toisessa takajalassa oli hermotuksessa häikkää, koska Benkku ei kääntänyt tassua heti takaisin oikeaan asuntoon eläinlääkärin kääntäessä tassun pääliosan lattiaa kohti. Kääntö tuli vasta viiveellä. Labrat otettiin enemmänkin mun hermojen rauhoittamiseksi, kun Benkusta ei ollut niitä koskaan otettu. Ne olivat kaikki kunnossa. Yöllisten kohtausten aiheuttajaksi jäi parhaimpana arviona selästä peräisin oleva hermokipu ja Benkku jatkoi elämäänsä hermokipulääkkeen kanssa. Lääkäri ehdotti, että parin kuukauden kuurin syömisen jälkeen lääke yritetään lopettaa ja jos vaiva jatkuu, niin seuraava osoite olisi ortopedi.

Gabapentiiniä sisältävä lääke toimi Benillä nopeasti ja poisti yölliset kohtaukset kokonaan. Se taisi olla maaliskuun loppua, kun oli aika kokeilla lääkeannoksen laskemista ja lääkkeen lopettamista. Heti lääkkeen vähentämisen yhteydessä kipukohtaukset palasivat. Mä valvoin tärisevän koiran kanssa, joka haki musta turvaa painautumalla ihan kiinni mun päähän (kyllä, jostain syystä se tuli mua ihan herättämään käymällä mun tyynyllä olevan pään päälle… <3) ja mietin, että mitä ihmettä mä oikein teen.

Näinhän mä, että se, mikä Benkulle oli vaikeaa ja kivuliasta oli portaat. Ja tämä kuvissa näkyvä asuntoni sijaitsi hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Neljät korkeat rappuset kolmesti päivässä olivat Benkun selälle liikaa. Tasamaalla se on koko ajan kävellyt ihan normaalisti.

Mentiin ortopedille, joka vahvisti diagnoosin eli selkärankaperäinen hermokipu. Jos joku teistä on kärsinyt esim. välilevyongelmista ja hermokivusta sen takia, tiedätte, miltä Benkusta on tuntunut kavuta niitä portaita. Pienelle koiralle niissä on ollut aika ponnistaminen. Ohjeeksi ortopediltä sain pitää gabapentiinilääkityksen Benkulla toistaiseksi. Ja välttää portaita. Välttää portaita. Voitte uskoa, että pyöritin ja muljautin asioita päässäni miten päin tahansa, mutta silti en keksinyt tähän mitään muuta ratkaisua kuin eliminoida portaat eli myydä asuntoni. 13-kiloisen, kantamista inhoavan ja pyristelevän bulldoggin kantaminen kolmesti päivässä ei kroonisesta migreenistä ja jännitysniskasta kärsivälle yksinkertaisesti ollut vaihtoehto. Tai yritin mä toki sitäkin. Ja mun isä ajoi 10 km päästä kantamaan Benkun ylös portaita. Toimi laastarina pahimmassa hädässä, mutta ei toimisi seuraavia vuosia.

Niinpä mä sitten laitoin asuntoni myyntiin. En ehtinyt laittaa tätä mihinkään virallisesti myyntiin, vaan asunto myi itse itsensä :D Nämä kuvat olen näpsäissyt kännykällä hirveässä kiireessä ostajan pankille, kun siellä haluttiin nähdä asunnosta edes jotain kuvia vakuusarvon määrittämiseksi.

Tässä muuton tarina. Nyt me ollaan neljä viikkoa asuttu uudessa asunnossa. Talossa on hissi. <3

Välillä mä oon miettinyt, että kaikkea sitä kyllä ihminen on valmis lemmikkiensä eteen tekemään. Mutta se stressi nähdä joka ikinen päivä, miten Benkku kärsii, oli mulle liikaa. Mä en päässyt karkuun ajatusta, että mä olen hänestä vastuussa ja ainoa, jolla on valta tehdä hänen olonsa paremmaksi. Päivääkään en oo katunut, vaikka mua edelleen välillä vähän itkettää, miten ihana tämä meidän vanha koti oli, kun olin saanut tehdä siitä just sellaisen kuin haluan. Mutta niin kuin mun ystävä sanoi, mä voin tehdä tästä uudesta ihan yhtä ihanan! <3

Herääkö ajatuksia? Haluatteko postauksia uudesta kodista? :)

Lifestyle

Kun nenä murtuu

Ootko sä sellainen tyyppi, joka pelaa upporikasta tai rutiköyhää? Ottaa riskin tilanteessa, jossa voi joko saavuttaa jotain tosi siistiä tai sitten mokata pahasti. Tyyppi, joka lähtee juttuihin mukaan joko täysillä tai sitten jättää kokonaan lähtemättä. Mä oon se tyyppi. Oon tainnut olla aina tällainen, mutta tuntuu, että sitä mukaa kuin ikää tulee lisää, tämä piirre vaan korostuu. Ehkä koska myös rohkeutta tulee lisää elettyjen vuosien kanssa samaa tahtia.


Kävin jokunen viikko sitten keskustelun tuttavani kanssa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Mä sanoin, että se on ainoa tositv-ohjelma, johon voisin oikeasti lähteä mukaan. Tuttu sanoi, että vaikka hän on heittäytyjä, hän ei ikinä lähtisi kyseiseen ohjelmaan mukaan. Kun kysyin miksi, tuttu sanoi, että sehän on sama kuin hyppäisi pää edellä vieraaseen veteen. Että se ei ole enää heittäytymistä, se on vain tyhmää.

Mietin hetken ja sanoin, että mun isä on oikeasti tehnyt sen. Hypännyt pää edellä vieraaseen veteen. Suoraan pohjaan. Nenä murtui, taju lähti ja niskanikamasta löytyi jossain myöhemmässä röntgenissä vanha murtuma. Tyhmää, kyllä. Olenko mä samanlainen, kyllä vaan.


Mulla oli viime viikon lomalla harvinaista aikaa itsetutkiskelulle ja loputtomalle analysoinnille. En tiedä, kuvastaako tempaus isäni luonnetta vai oliko kyseessä vain nuoren miehen yksittäinen päähänpisto. Hymyilin yhden illan ajatukselle, että mä ainakin olen just se idiootti, joka vaan hyppää. Mä olen jo vetänyt kuvitteellisella voltilla kerien pohjaan asti siinä vaiheessa, kun moni muu vasta kastelee varpaitaan ja miettii, että onkohan kuitenkaan järkevää kastautua vyötäröä pidemmälle. 

Joskus se nenä murtuu. Aika useastikin itse asiassa. Mutta entä jos ei murrukaan?


Entä jos pohjan tuntumassa odottaakin aarre.

Kuvituksena selfieräpsyjä kompensoimassa meikkipostausten puutetta ^_^

Lifestyle · Reissut

Dubai, mitä ihmettä

Viime vuonna, kun empimisestä ja jänistämisaikeista huolimatta lähdin ensimmäistä kertaa yksin rantalomalle, tarkemmin ottaen Krabille Thaimaahan, pikkusisko sanoi, että oon kovis. Ja kovis olis taas lähdössä reissuun ihan yksin! :D


Rössö palasi syksyllä hoitovapaalta töihin ja oli tiedossa, että tämä mun vakkari reissukaveri on pois pelistä. Mutta viime syksyn Taikut teki just sen, mitä toivoin, eli yksin lähteminen ei enää ole mulle minkäänlainen kynnys. Ja itse asiassa nyt, kun piti saada sovitettua yhteen hektinen työaikataulu, syksyn jo sovitut tärkeät menot (mm. pikkusiskon ylppärijuhlat! <3) ja koirien hoito, niin mä olisin joka tapauksessa joutunut olemaan aika diktaattori lähtöajankohdan suhteen.

Mulla oli tänäkin syksynä tilanne, että lomamahdollisuutta on vain viikko. Tällä kertaa oli selvää, että mulla ei ole varaa viikon jetlagiin (niin kuin mulle valitettavasti Taikku-reissuista säännönmukaisesti tulee, tai no ehkä viisi päivää). Taikut piti siis yliviivata. Mites vanha kunnon Kanaria? Oon ollut Gran Canarialla joulukuussa ja maaliskuussa ja Tenskulla helmikuussa ja kyllä ne säät vaan on ihan hänessä. Jos käy hyvä tuuri, niin voi nauttia kesäkeleistä koko viikon mutta huonolla tsäkällä koko viikko voi mennä sateen ropinaa hotellihuoneessa kuunnellen. Skip!

Jäljelle jäi Dubai, jota oon jo vuosia vältellyt. Muistan jo neljän vuoden takaisen Hua Hinin reissun aikoihin miettineeni Dubaita. Sinne lentää vain kuusi tuntia ja aikaero on vain kaksi. Samat siis kuin Kanarialla. Dubai on tosi säävarma. Voi olla varma, että lomalla saa sitä, mitä hakee eli (tässä tapauksessa) lämpöä ja valoa. Mutta voi vitsit kun ne jättirakennukset, megasuihkulähteet ja tekojärvet vaan ei sytyttäneet. Eikä ne sytytä vieläkään :D Mutta mie lähden silti!

Se, mitä mä todella, TODELLA kaipaan tällä hetkellä on lepoa ja valoa. Lämpö tulee sen jälkeen ja loput asiat tosi paljon perässä. Lepoa, rauhaa, unta, valoa ja lomaa saa aivan loistavasti Dubaissa, vaikka kaupunkikuva ei mun silmää miellytäkään.

Oon elänyt tän syksyn päivien kanssa aivan kädestä suuhun. Tarkoitan sitä, että taklaan päivän kerrallaan, enkä pysty varautumaan tai suunnittelemaan elämää kovin paljon pidemmälle. Näinpä reissu on reilun kahden viikon päästä, enkä tiedä vielä mistään mitään! Eli ihanat lukijat auttakaa <3 Parhaat vinkit Dubaihin olis enemmän kuin tervetulleita! Missä kannattaa syödä, kahvitella, shoppailla, käydä? Millainen hintataso on? Onko jotain erityistä, mitä mun pitäis tietää tai välttää? =) Ainoat etukäteen lukitut jutut on totta kai Sephora ja sitten haluan käydä moskeijassa. Yksi sellainen kuulemma löytyy, johon pääsee myös ei-muslimit. Mun hotelli sijaitsee Bur Dubain alueella, jos se kertoo jollekin jotain.

Niin ja mites siellä, onko syysreissuja tiedossa? :)

Kuvat Krabilta ja Phi Philtä 2017.