Botoxia hampaiden narskutteluun: Kokemukseni yhden kerran jälkeen

09/09/202009/09/2020 Salla4 kommenttia

Botuliinitoksiinin ja sen tunnetuimman kauppanimen Botoxin käytön ryppyjen siloittamiseen tietävät kaikki. Kroonisen migreenin hoidossa botuliini-injektiot mainitaan jo Käypä hoito -suosituksessa. Mutta kuinka moni tiesi, että Botoxia voi käyttää myös hoitona hampaiden narskutteluun eli bruksismiin?

Kuulin ensi kertaa Botoxin käytöstä narskutteluun viime vuoden kesällä, kun tuttavani mainitsi ystävänsä saaneen tästä apua purentavaivoihin. Etsin tuolloin Googlesta hammaslääkäriasemia, jotka tekevät Botox-hoitoja ja huomasin, että niitä ei Helsingissäkään ollut hirveästi. Asia jäi hautumaan, koska koin vieraana ajatuksena hakeutua hammaslääkäriin vain tietty hoito mielessä. Varsinkin, kun tosiaan kyseessä on aika uusi hoitomuoto.

Kävin sitten syksyllä 2019 kunnallisessa hammashoitolassa tarkistuttamassa hampaani ja kerroin samalla purentavaivoistani. Mulla on ollut purentakisko käytössä opiskeluajoista lähtien, mutta silti kärsin kroonisista purentalihasten kivuista ja jännityksistä. Oma narskutteluni on enemmän staattista hampaiden yhteen puristamista kuin edestakaisin puremista. Tunnen sen itsekin ja kiskon purentajäljet vahvistavat asian. Lopulta sain lähetteen purentafysiologiaan erikoistuneelle hammaslääkärille, joka oli sitä mieltä, että kisko ei välttämättä edes olisi mulle välttämätön. En ilman sitäkään todennäköisesti purisi hampaitani rikki. Mun ongelma on nimenomaan purentalihasten krooninen jännitystila.

Osa potilaista on saanut Botox-pistoksista ison avun purentalihasten jännitystilan purkamisessa, näin minulle kerrottiin. Olin kasvojen alueen jännityksestä ja kivuista vuosia kärsineenä toki valmis kokeilemaan tätä hoitomuotoa, kun sitä minulle tarjottiin.

Kesäkuun lopulla koronan takia jo kertaalleen peruttu aika vihdoin koitti. Pistoksia laitettiin leukaluun yläpuolella ja ohimoilla sijaitseviin purentalihaksiin. Toimenpide sujui nopeasti. Mutta kyllä se sattui yllättävän paljon! Oikean pistoskohdan löytämiseksi hammaslääkäri pyysi minua puremaan hampaat kovaa yhteen, ja näin jännittyneisiin lihaksiin pistäminen tuntui varmasti enemmän kuin jos olisi voinut olla rentona. Mutta kuten sanottua, homma oli ohi nopeasti. Sen jälkeen pidin kylmäpusseja poskilla ja odottelin mahdollisen allergisen reaktion takia odotusaulassa jonkin aikaa. Toimenpiteestä muistutti kotiin lähtiessä vain punaiset pisteet pistoskohdissa. Mitään haittavaikutuksia ei ilmennyt.

Botoxin vaikutus ei näy heti, vaan vasta noin 4-14 vuorokauden päästä. Siinä ajassa ehti hyvin unohtaa koko toimenpiteen ja tajuta vasta jossain vaiheessa, että mun purentalihaksiin ei satu enää!! Ennen pistoksia ne olivat todella kosketusarat ja jännittyneet. Nyt tilanne on ihan toinen, lihasten painelu ei tunnu oikein miltään ja jäykkyys on poissa. Olen kyllä tosi iloisesti yllättynyt ja mielissäni tästä tuloksesta. Ero on ihan huomattava! Leukaperieni ulkonäössä en ole huomannut mitään muutosta. Olen kuullut, että joillain lihasten rentoutuminen vaikuttaa jopa ulkonäköön, mutta itselläni tosiaan ei tätä tapahtunut.

Botoxin vaikutus loppuu vähitellen noin 3-6 kuukauden kuluessa. Hammaslääkäri muistuttikin, että kyseessä ei ole loppuiän apu. Itse pääsin tosiaan hoitoon kunnalliselle puolelle, mutta privaatissa lysti maksaa useita satoja euroja (Googlen perusteella vähintään 400 euroa), mikä on aika iso summa vain joitain kuukausia kestävästä tuloksesta. Olen kumminkin siinä käsityksessä, että kun lihakseni nyt oppivat pakon edessä olemaan rentoina, niin ne osaavat tämän taidon paremmin myös ilman Botoxia. Muutenkin purentavaivoille on tyypillistä kausittaisuus, eli kivut ja jännitykset ovat harvoin aina samanlaiset, vaan vaihtelevat muun muassa stressitason (yllätys yllätys) mukaan. Minut kutsutaan kontrollikäynnille nyt syksyllä, jolloin saan kuulla, onko myös hammaslääkäri tyytyväinen lopputulokseen ja saanko kenties uuden ajan toimenpiteeseen.

Onkos siellä lukijoissa narskuttelijoita tai jopa Botoxia siihen ottaneita? Olisi kiva kuulla teidän kokemuksia! :)

Gizmo tuli taloon

20/05/202020/05/2020 Salla9 kommenttia

Kuka toi chihu on?

Onko toi chihu sulla hoidossa?

Onko toi chihu muuttanut teille?

Näitä kysymyksiä olette laittaneet mun Instagram storyihin, joissa on esiintynyt eräs rusehtava chihuahua.

Saanko esitellä: hän on Gizmo. Hän on 4,5 kuukautta vanha ja hän on chihuahua. Hänen lempinimensä on Miimo.

Mut pidempään tunteneet tietävät, että mä olen henkisesti ison koiran omistaja. Ranskanbulldoggi oli aikanaan pienin rotu, johon pystyin taipumaan ja edelleen mulla tuntuu välillä sellainen ison koiran ikävä. Että pitäisi päästä halaamaan semmoista isoa jässikkää. Ja nyt sitten mun ig storyt on täynnä reilun kilon painoista chihuahuaa. Mitä hemmettiä :D

Itsekin ihmettelen! Mutta tässä on nyt käynyt niin, että oon alkanut seurustella. Gizmon daddyn kanssa! Pikkuinen siimahäntäinen Gremlin tuli samassa paketissa kylkiäisenä :D

Valehtelisin jos väittäisin pitäväni siitä, että olkkarissa ei TAASKAAN voi olla mattoa, ja lattiat ovat täynnä sanomalehtiä. Ja siitä, että Fiona, lähes 3 v., taantui myöskin pissaamaan lattialle. Huh onneksi sitä kesti vain pari päivää, se olis ollut jo vähän liikaa! Hiljaisia hetkiä ei ole sitäkään vähää kuin ennen. Finkku ja Gizmo (eli ”pienet”) ovat nimittäin aivan samalla tasolla leikeissään, ja täällä on välillä ihan jäätävä meno ja meininki. Katsokaa Instasta jos ette usko :’ ) Ja vaikka mä kerään päivittäin lelut pois sohvalta, sohva näyttää seuraavana päivänä taas lelukaupalta.

Mutta oikeasti. Onhan tää koirakolmikko ihan hullun söpö. Ja Gizmo on tykästynyt bulldoggeihin ja muhun tosi paljon <3 Ja niin mekin siihen.

Benkku opettaa pientä miesten tavoille, ja Gizmo on niin fiksu, että se matkii Benkkua nopeasti ja osaa nyt jo pissata niin kuin isot pojat! Ja on muutenkin reipastunut pelottomien bulldoggien seurassa niin paljon, että aiemmin Gizmoa pelottaneet portaat ja hissi ovat jo whatever-osastoa. Kaikki ihmiset ovat ihaninta ikinä, ja koiria se haluaisi mennä aina moikkaamaan, eikä pelkää edes naapurin bernhardilaista. Reipas pieni mies :D

Pakko myöntää, että mä oon välillä ollut sormi suussa, kun chihun luonteenlaatua on ollut amstaffien ja bulldoggien jälkeen vaikea ymmärtää. Beni ja Fiona ovat tyyppiä, jotka hyppäävät benjihypyn ilman köyttä, ja jos vähän sattuu, niin leikitään, että ei tunnu missään. Gizmo sen sijaan vinkaisee varmuuden vuoksi kynsiä leikattaessa jo ennen kuin sakset osuvat mihinkään. Vertailun vuoksi; Benkku joutui kerran pieneen käsikähmään koirapuistossa, ja hänen siskonsa puri Benkun korvasta pienen palan pois. Benkku vaan katsoi hoomoilasena, että hei muijat relatkaa ja antakaa nyt mä jatkan tätä palloleikkiä :D

Poikkeuksellisena aikana voi tapahtua poikkeuksellisia asioita :)

Avautumista · Lifestyle

Koska olen sinkku

08/03/2020 Salla7 kommenttia

Tämän postauksen alkusysäys tapahtui työpaikan kahvihuoneessa tässä hiljattaisena perjantaina. Sinänsä huvittavaa, että olin ja olen vuosia yrittänyt pitää blogini piilossa työpaikalla. En tiedä mitä tapahtui, mutta lopputulos on nyt se, että työpaikalla todellakin tiedetään asiasta :D Jostain syystä blogini tuli tosiaan puheeksi, kun eräs kollega suureen ääneen kertoi toiselle, että heiiii sä et ehkä vielä tiedäkään, että Sallalla on blogi!! (aina se kohta, kun alan kiusaantuneena tuijotella varpaitani ja suu jäätyy irvistykseen :D)

Aloin toppuutella, että kyllä on blogi, mutta se ei ole viime aikoina päivittynyt kovin usein. Samalla hetkellä tajusin jotain. Nimittäin sen, miksi en ehdi päivittää blogia. Tämän keskustelun jälkeen asiaa moneen kertaan mietittyäni olen entistäkin varmempi asiasta. Kyllä, tiedän nyt syyn, miksi blogi ei päivity. Koska olen sinkku.

Kyllä vaan. Tai oikeastaan poikaystävä ei vielä helpottaisi tilannetta, mutta avopuoliso on se, josta tämä homma tällä hetkellä on kiinni.

Tuon kahvihuonekeskustelun jälkeen tunsin piston sydämessäni. Olin kuvaillut työkavereille minun ja ex-miehen välistä työnjakoa arjessa eli koirien hoitamisessa, kotihommissa, kaupassa käymisessä ynnä muussa. Olin jotenkin tainnut pitää itsestäänselvyytenä, että hommat hoituvat 50/60 ja arki rullasi tosi hyvin niin, että molemmat kantoivat kortensa kekoon. Siinä missä ennen minun vastuullani oli vain 1-2 koirien ulkoilutusta päivässä, vain puolet siivoamisesta, vain puolet kaupassakäynneistä, 0 % kaikesta, mihin tarvitaan työkaluja ja 0 % autoon liittyvistä asioista, niin 2,5 vuotta sitten yksin muuttamiseni jälkeen nämä ovat tietenkin olleet kaikki minun hommiani. Ennen oli niin helppoa sopia asioista molempia hyödyttävästi, että hei jos mä vien koirat, niin teetkö sä ruoan sillä aikaa. Nykyisin mä vien koirat ja ruoan tekee Saarioisen äidit. Välillä syödään puuroa, koska sinne kauppaan ei vaan yksinkertaisesti enää jaksanut illalla lähteä. Joku on myös saattanut nähdä ig storyissa, millaista imuroiminen meillä on. Saattaisi olla vähän helpompaa, jos sen voisi hoitaa niin, että toinen veisi sillä aikaa koirat ulos. Tai jos toinen koirista täytyy viedä eläinlääkäriin, niin toinen aikuinen olisi sillä aikaa ulkoiluttanut toisen koirista.

Tietenkin isoin juttu on koirat. En ollut koskaan ennen ollut yksin vastuussa koirista ja sen raskaus on kieltämättä yllättänyt. Mulla on usein töissä ollessani olo, että pitäisi olla kotona, ja kotiin ajoissa lähtiessäni tuntuu, että pitäisi kuitenkin jäädä töihin. Jos mulle tulee saldoon miinusta kampaajan, hammaslääkärin, fysioterapian tai yleisten asioiden hoitamisen takia, en saa koskaan niitä tehtyä takaisin. Onneksi mulla on kaksi luottokoiranulkoiluttajaa, ja ehkä keskimäärin yhtenä päivänä viikossa ei ole kiire töistä kotiin. Mutta en mä silloinkaan töihin yleensä voi jäädä, vaan olen menossa johonkin edellä mainittuun juttuun. Kavereiden näkemisestä töiden jälkeen en edes haaveile.

Vielä koirien lenkitystäkin isompi asia on niille seurana oleminen. Avoliitossa ollessani kun tulin töistä, niin koirat olivat jo käyneet päivälenkillä ja niillä oli ollut seuraa jo useampi tunti. Totta kai ne innostuivat kun mä tulin, mutta rauhoittuivat nopeasti ja mä pääsin itsekin rauhoittumaan työpäivän jälkeen. Nykyisin se sekoamisen määrä on ihan jäätävä, kun tulen kotiin :D Musta hyppelee ja räksyttää ja jopa Benkku hyppii! Viikonloppuisinkin teen mieluiten asioita, joihin koirat voi ottaa mukaan. Ne ovat arkisin niin paljon yksin, että ei mun omatunto anna periksi, että olisivat keskenään viikonloputkin.

Että jos joku luulin, että sinkkuna olo hiljentää blogia jatkuvien kissanristiäisten ja bilejuttujen takia, niin ahhah VÄÄRÄSSÄ OLITTE. Ihan vaan tää arjen pyörittäminen vie mun kaiken ajan tällä hetkellä, valitettavasti.

Pliis kai siellä on joku muukin, joka on huomannut saman?! Että avoliitossa asuessa vuorokaudessa oli enemmän tunteja!

Lifestyle · Sisustus ja koti

Millainen mun koti oli ja miksi ihmeessä muutin

28/08/2019 Salla11 kommenttia

Me ollaan koirien kanssa muutettu. Taas! Tuntuu, ettei siitä ole kuin hetki, kun purin täällä blogissa tuntojani edellisestä muutosta ja nyt löysin itseni jälleen samasta tilanteesta. Miksi ihmeessä taas? No hei todella hyvä kysymys. Mäpä selitän.

Tajusin myös, että ettehän te ehtineet nähdä kuin pikkuisen sitä, missä me aiemmin asuttiin. Joten parempi myöhään kuin ei milloinkaan! =)

Kaikki alkoi alkuvuodesta, kun mä heräsin keskellä yötä siihen, että Beni on jäykkä kuin sahapukki ja tärisee sängyssä seisten. En tietenkään tiennyt yhtään, mistä oli kysymys. Ensihätään tsekkasin, että se reagoi, painelin koiran läpi, että aristaako joku kohta ja lopulta käytin sen ulkona, jos sillä olisi ollut vatsa sekaisin. Lenkillä se haisteli ja pissaili ihan muina bulldoggeina ja mä ajattelin, että ehkä tää oli vain joku ohimenevä tilanne.

Kunnes ei taas ollutkaan, ja kun sama yöllinen tärinäkohtaus toistui kaksi kertaa, varasin ajan eläinlääkärille. Eläinlääkärillä Benkku ei tyypilliseen tapaansa reagoinut mahdolliselle kivulle lainkaan, mutta toisessa takajalassa oli hermotuksessa häikkää, koska Benkku ei kääntänyt tassua heti takaisin oikeaan asuntoon eläinlääkärin kääntäessä tassun pääliosan lattiaa kohti. Kääntö tuli vasta viiveellä. Labrat otettiin enemmänkin mun hermojen rauhoittamiseksi, kun Benkusta ei ollut niitä koskaan otettu. Ne olivat kaikki kunnossa. Yöllisten kohtausten aiheuttajaksi jäi parhaimpana arviona selästä peräisin oleva hermokipu ja Benkku jatkoi elämäänsä hermokipulääkkeen kanssa. Lääkäri ehdotti, että parin kuukauden kuurin syömisen jälkeen lääke yritetään lopettaa ja jos vaiva jatkuu, niin seuraava osoite olisi ortopedi.

Gabapentiiniä sisältävä lääke toimi Benillä nopeasti ja poisti yölliset kohtaukset kokonaan. Se taisi olla maaliskuun loppua, kun oli aika kokeilla lääkeannoksen laskemista ja lääkkeen lopettamista. Heti lääkkeen vähentämisen yhteydessä kipukohtaukset palasivat. Mä valvoin tärisevän koiran kanssa, joka haki musta turvaa painautumalla ihan kiinni mun päähän (kyllä, jostain syystä se tuli mua ihan herättämään käymällä mun tyynyllä olevan pään päälle… <3) ja mietin, että mitä ihmettä mä oikein teen.

Näinhän mä, että se, mikä Benkulle oli vaikeaa ja kivuliasta oli portaat. Ja tämä kuvissa näkyvä asuntoni sijaitsi hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Neljät korkeat rappuset kolmesti päivässä olivat Benkun selälle liikaa. Tasamaalla se on koko ajan kävellyt ihan normaalisti.

Mentiin ortopedille, joka vahvisti diagnoosin eli selkärankaperäinen hermokipu. Jos joku teistä on kärsinyt esim. välilevyongelmista ja hermokivusta sen takia, tiedätte, miltä Benkusta on tuntunut kavuta niitä portaita. Pienelle koiralle niissä on ollut aika ponnistaminen. Ohjeeksi ortopediltä sain pitää gabapentiinilääkityksen Benkulla toistaiseksi. Ja välttää portaita. Välttää portaita. Voitte uskoa, että pyöritin ja muljautin asioita päässäni miten päin tahansa, mutta silti en keksinyt tähän mitään muuta ratkaisua kuin eliminoida portaat eli myydä asuntoni. 13-kiloisen, kantamista inhoavan ja pyristelevän bulldoggin kantaminen kolmesti päivässä ei kroonisesta migreenistä ja jännitysniskasta kärsivälle yksinkertaisesti ollut vaihtoehto. Tai yritin mä toki sitäkin. Ja mun isä ajoi 10 km päästä kantamaan Benkun ylös portaita. Toimi laastarina pahimmassa hädässä, mutta ei toimisi seuraavia vuosia.

Niinpä mä sitten laitoin asuntoni myyntiin. En ehtinyt laittaa tätä mihinkään virallisesti myyntiin, vaan asunto myi itse itsensä :D Nämä kuvat olen näpsäissyt kännykällä hirveässä kiireessä ostajan pankille, kun siellä haluttiin nähdä asunnosta edes jotain kuvia vakuusarvon määrittämiseksi.

Tässä muuton tarina. Nyt me ollaan neljä viikkoa asuttu uudessa asunnossa. Talossa on hissi. <3

Välillä mä oon miettinyt, että kaikkea sitä kyllä ihminen on valmis lemmikkiensä eteen tekemään. Mutta se stressi nähdä joka ikinen päivä, miten Benkku kärsii, oli mulle liikaa. Mä en päässyt karkuun ajatusta, että mä olen hänestä vastuussa ja ainoa, jolla on valta tehdä hänen olonsa paremmaksi. Päivääkään en oo katunut, vaikka mua edelleen välillä vähän itkettää, miten ihana tämä meidän vanha koti oli, kun olin saanut tehdä siitä just sellaisen kuin haluan. Mutta niin kuin mun ystävä sanoi, mä voin tehdä tästä uudesta ihan yhtä ihanan! <3

Herääkö ajatuksia? Haluatteko postauksia uudesta kodista? :)

Lifestyle

Kun nenä murtuu

22/11/201822/11/2018 Salla10 kommenttia

Ootko sä sellainen tyyppi, joka pelaa upporikasta tai rutiköyhää? Ottaa riskin tilanteessa, jossa voi joko saavuttaa jotain tosi siistiä tai sitten mokata pahasti. Tyyppi, joka lähtee juttuihin mukaan joko täysillä tai sitten jättää kokonaan lähtemättä. Mä oon se tyyppi. Oon tainnut olla aina tällainen, mutta tuntuu, että sitä mukaa kuin ikää tulee lisää, tämä piirre vaan korostuu. Ehkä koska myös rohkeutta tulee lisää elettyjen vuosien kanssa samaa tahtia.

Kävin jokunen viikko sitten keskustelun tuttavani kanssa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Mä sanoin, että se on ainoa tositv-ohjelma, johon voisin oikeasti lähteä mukaan. Tuttu sanoi, että vaikka hän on heittäytyjä, hän ei ikinä lähtisi kyseiseen ohjelmaan mukaan. Kun kysyin miksi, tuttu sanoi, että sehän on sama kuin hyppäisi pää edellä vieraaseen veteen. Että se ei ole enää heittäytymistä, se on vain tyhmää.

Mietin hetken ja sanoin, että mun isä on oikeasti tehnyt sen. Hypännyt pää edellä vieraaseen veteen. Suoraan pohjaan. Nenä murtui, taju lähti ja niskanikamasta löytyi jossain myöhemmässä röntgenissä vanha murtuma. Tyhmää, kyllä. Olenko mä samanlainen, kyllä vaan.

Mulla oli viime viikon lomalla harvinaista aikaa itsetutkiskelulle ja loputtomalle analysoinnille. En tiedä, kuvastaako tempaus isäni luonnetta vai oliko kyseessä vain nuoren miehen yksittäinen päähänpisto. Hymyilin yhden illan ajatukselle, että mä ainakin olen just se idiootti, joka vaan hyppää. Mä olen jo vetänyt kuvitteellisella voltilla kerien pohjaan asti siinä vaiheessa, kun moni muu vasta kastelee varpaitaan ja miettii, että onkohan kuitenkaan järkevää kastautua vyötäröä pidemmälle.