Ootko sä sellainen tyyppi, joka pelaa upporikasta tai rutiköyhää? Ottaa riskin tilanteessa, jossa voi joko saavuttaa jotain tosi siistiä tai sitten mokata pahasti. Tyyppi, joka lähtee juttuihin mukaan joko täysillä tai sitten jättää kokonaan lähtemättä. Mä oon se tyyppi. Oon tainnut olla aina tällainen, mutta tuntuu, että sitä mukaa kuin ikää tulee lisää, tämä piirre vaan korostuu. Ehkä koska myös rohkeutta tulee lisää elettyjen vuosien kanssa samaa tahtia.

Kävin jokunen viikko sitten keskustelun tuttavani kanssa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Mä sanoin, että se on ainoa tositv-ohjelma, johon voisin oikeasti lähteä mukaan. Tuttu sanoi, että vaikka hän on heittäytyjä, hän ei ikinä lähtisi kyseiseen ohjelmaan mukaan. Kun kysyin miksi, tuttu sanoi, että sehän on sama kuin hyppäisi pää edellä vieraaseen veteen. Että se ei ole enää heittäytymistä, se on vain tyhmää.

Mietin hetken ja sanoin, että mun isä on oikeasti tehnyt sen. Hypännyt pää edellä vieraaseen veteen. Suoraan pohjaan. Nenä murtui, taju lähti ja niskanikamasta löytyi jossain myöhemmässä röntgenissä vanha murtuma. Tyhmää, kyllä. Olenko mä samanlainen, kyllä vaan.

Mulla oli viime viikon lomalla harvinaista aikaa itsetutkiskelulle ja loputtomalle analysoinnille. En tiedä, kuvastaako tempaus isäni luonnetta vai oliko kyseessä vain nuoren miehen yksittäinen päähänpisto. Hymyilin yhden illan ajatukselle, että mä ainakin olen just se idiootti, joka vaan hyppää. Mä olen jo vetänyt kuvitteellisella voltilla kerien pohjaan asti siinä vaiheessa, kun moni muu vasta kastelee varpaitaan ja miettii, että onkohan kuitenkaan järkevää kastautua vyötäröä pidemmälle. 

Joskus se nenä murtuu. Aika useastikin itse asiassa. Mutta entä jos ei murrukaan?

Entä jos pohjan tuntumassa odottaakin aarre.

Kuvituksena selfieräpsyjä kompensoimassa meikkipostausten puutetta ^_^