Te tiedätte ehkä maailmantuskan: tuntuu, että mediasta näkee ja lukee uutisia pelkästään katastrofeista, pommituksista, terrorismista ja luonnon tuhoutumisesta eli kaikesta käsittämättömän kamalasta, ja tämä kaikki alkaa ahdistaa ihan suunnattoman paljon.
Mä olen ollut maailmantilasta ahdistuva jo pienestä lapsesta asti. Varhaisimpia muistojani tästä on, kun kuusivuotiaana menin komeroon itkemään tajuttuani, että äidin meille päivälliseksi ostama lohi oli ollut äiti ja sillä oli varmaan jäänyt orpoja lapsia meri täyteen. Annoin lohelle nimeksi Liisa ja itkin katkerasti Liisan ja sen läheisten kohtaloa. Nyt kun puhun asiasta, niin itkettää ja naurattaa samaan aikaan. En myöskään kyennyt koskaan katsomaan tehtaiden piippuja, jotka suolsivat saasteita ilmaan. Pelkäsin luonnon tuhoutumista. Ahdistuin Afrikan lapsista, jotka näkivät nälkää. Niin paljon kaikkea niin kamalan epäoikeudenmukaista.
Nyt jos koskaan on syytä ahdistua. Trumpin politiikka, ilmaiskut, haavoittuneet lapset ja ihmisten hätä vaan ovat jotain ihan hirveää. Mä olen kuitenkin vuosien varrella oppinut elämään itseni kanssa aikoina, jolloin en pysty katsomaan edes uutisia. Teen sen minkä pystyn taloudellisen tuen ja vapaaehtoistyön kautta ja yritän nukkua yöni hyvin.
En kuitenkaan ole vielä oppinut, miten selviäisi läheisen ihmisen huonon olon kanssa. Tietenkin autan, kuuntelen, kysyn kuulumisia, teen mitä osaan. Mutta entä sitten kun olet tehnyt kaiken, minkä voit. Et yksinkertaisesti pysty tekemään tilanteelle mitään, repeämään enempään tai takomaan enää yhtään päätä seinään. Mun pää ei lakkaa huolehtimasta, kokemasta pahaa mieltä toisen puolesta tai näkemästä painajaisia läheisen huonosta tilanteesta. Kun niin hirveän kovasti toivoo hyvää läheiselle, mutta on täysin kyvytön ja riittämätön sitä hänelle järjestämään. Tällaisessa tilanteessa kun osaisi sisäistää Nyt on näin -mantran.
Miten sen kanssa oppii olemaan, että kaikkea ei voi korjata, tehdä paremmaksi tai itse asiassa tehdä yhtään mitään muuta kuin kertoa, että hei, olet milloin vain tervetullut käymään ja mulle voi aina soittaa. Tiedän, että sen pitäisi riittää, mutta miten mä sanon mun päälle sen?
Miten se on kumminkin niin helkkarin vaikeaa?
Kuvituksena hyvää mieltä tuottavia juttuja.
Miss Piggy`s Pearls 
<3 Maailmantuska on välillä aika paha tunne, mä olen ehkä vähän karaistunut mutta jos oikein pysähdyn miettimään, monta kertaa tulee alakuloiseksi ja surulliseksi, kun lukee kaikkia maailman pahoja uutisia. Mutta niin se vain on, jokainen vastaa omasta itsestään eikä ketään voi pakottaa hakemaan apua tms. Täytyy vaan luottaa siihen, että on itse tehnyt sen riittävän, muutos kuitenkin aina lähtee ihmisen omasta halusta. Mutta tsemppiä, tiedän ettei se oma riittämättömyyden tunne ole aina se helpoin asia käsitellä :I
TykkääTykkää
Se on just noin; ketään ei voi auttaa väkisin. Se voimattomuus vaan on tosi vaikea käsitellä, kun haluaisi vaikka pakottaa toisen ottamaan avun vastaan. Mutta eihän se tietenkään niin mene. Kamalaa on sitten vaan vierestä katsoa :'(
TykkääTykkää
Mulla on ihan sama homma,on kausia jollon en edes kato uutisia ja vältän uutissivustoja. Myös tuo myötäelämisen tuska on tuttu,toivos vaan et vois suojella muita.
TykkääTykkää
Niinpä :( Loppujen lopuksi on aika vähän, mitä voi itse tehdä. Mutta miten sen tilanteen kanssa saisi rauhan, se mun pitäisi vielä oppia…
TykkääTykkää
Tuttuja mietteitä. Tosin mä olen oppinut ulkoistamaan itseni muiden ihmisten ongelmista suht tehokkaasti. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kieltäydyn välittämästä niistä ihmisistä niin paljon kuin oikeasti välittäisin. Kuulostaa kamalalta, mutta mulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Mä olen useamman kerran elänyt muiden ihmisten ongelmia ja ollut tukena ja turvana niin että olen rikkonut itseni ja romahtanut täysin. Jeesin ja tuen kyllä läheisiäni, mutta en enää oman hyvinvointini kustannuksella.
Maailmantuska on myös tuttu juttu. Mä jätän kans uutiset lukematta ja yritän olla ajattelematta niitä asioita. Kaikkeen ei vaan pysty.
TykkääTykkää
Ymmärrän. Eräs läheiseni on kertonut tekevänsä samalla tavalla. Mä en ole vielä oppinut tuota… Hajoan palasiksi kun on niin paha mieli toisen puolesta :(
Mäkin olen kerran ajanut itseni romahduksen partaalle läheistä tukiessa. Jotain siitä opin, lähinnä sen, että pitää itse syödä ja nukkua vaikka toinen ei pystyisi. Mutta henkistä kuormitusta en osaa vieläkään säädellä tai suojautua tarpeeksi. Vaikeaa tämä elämä välillä… :(
TykkääTykkää
Mä koen jatkuvasti tuskaa eläimien puolesta. Niiden, jotka ovat eläinkokeiden uhreja ja niiden joita kohdellaan huonosti lemmikkeinä tai karjatiloilla. Niiden, jotka kuolevat talvella nälkään tai kylmään metsissä. Koirien, joita syödään jossain Aasiassa. Rapujen, jotka tapetaan keittämällä elävältä. Kastematojen, joita ihmiset tallaavat sateella. Oon myös pienestä asti ollut tällainen ja kaikki eläimien tuska vaikuttaa muhun tosi vahvasti. Ihmiset eivät vaikuta muhun samalla tavalla. Mä koen eläimet jotenkin viattomimpina ja kyvyttöminä puolustautumaan ihmisiä vastaan. Välillä tuntuu, että maailma on vaan paha. Kai se on kuitenkin parempi välittää liikaa kuin liian vähän. :/
TykkääTykkää
Nyökyttelen täällä. Mullekin eläimet ja lapset ovat ”heikko kohta” eli osuvat arimpaan paikkaan juuri siksi, että ovat avuttomia ihmisen/aikuisen armoilla :(
TykkääTykkää
Hyvä teksti, yksinkertaisesti. Maailmassa on liikaa itsekkyyttä. Näin koen. Kiitos tästä tekstistä.💕
TykkääTykkää
Kiitos sinulle <3
TykkääTykkää
I feel ya sis! Maailmantuska on jotenkin lieventynyt, mutta lähimmäisentuska on ihan kamala 😣 Sitä vaan toivois, että kaikilla tärkeillä ihmisillä menis hyvin. Vaikka eihän se oo mahollista.. Ja just oma avuttomuus on niin raastavaa 🤐
TykkääTykkää
On. Se voimattomuuden tunne syö. Miksei kaikilla voisi vaan aina mennä hyvin?? :(
TykkääTykkää