Me ollaan koirien kanssa muutettu. Taas! Tuntuu, ettei siitä ole kuin hetki, kun purin täällä blogissa tuntojani edellisestä muutosta ja nyt löysin itseni jälleen samasta tilanteesta. Miksi ihmeessä taas? No hei todella hyvä kysymys. Mäpä selitän.

Tajusin myös, että ettehän te ehtineet nähdä kuin pikkuisen sitä, missä me aiemmin asuttiin. Joten parempi myöhään kuin ei milloinkaan! =)

 

Kaikki alkoi alkuvuodesta, kun mä heräsin keskellä yötä siihen, että Beni on jäykkä kuin sahapukki ja tärisee sängyssä seisten. En tietenkään tiennyt yhtään, mistä oli kysymys. Ensihätään tsekkasin, että se reagoi, painelin koiran läpi, että aristaako joku kohta ja lopulta käytin sen ulkona, jos sillä olisi ollut vatsa sekaisin. Lenkillä se haisteli ja pissaili ihan muina bulldoggeina ja mä ajattelin, että ehkä tää oli vain joku ohimenevä tilanne.

Kunnes ei taas ollutkaan, ja kun sama yöllinen tärinäkohtaus toistui kaksi kertaa, varasin ajan eläinlääkärille. Eläinlääkärillä Benkku ei tyypilliseen tapaansa reagoinut mahdolliselle kivulle lainkaan, mutta toisessa takajalassa oli hermotuksessa häikkää, koska Benkku ei kääntänyt tassua heti takaisin oikeaan asuntoon eläinlääkärin kääntäessä tassun pääliosan lattiaa kohti. Kääntö tuli vasta viiveellä. Labrat otettiin enemmänkin mun hermojen rauhoittamiseksi, kun Benkusta ei ollut niitä koskaan otettu. Ne olivat kaikki kunnossa. Yöllisten kohtausten aiheuttajaksi jäi parhaimpana arviona selästä peräisin oleva hermokipu ja Benkku jatkoi elämäänsä hermokipulääkkeen kanssa. Lääkäri ehdotti, että parin kuukauden kuurin syömisen jälkeen lääke yritetään lopettaa ja jos vaiva jatkuu, niin seuraava osoite olisi ortopedi.

Gabapentiiniä sisältävä lääke toimi Benillä nopeasti ja poisti yölliset kohtaukset kokonaan. Se taisi olla maaliskuun loppua, kun oli aika kokeilla lääkeannoksen laskemista ja lääkkeen lopettamista. Heti lääkkeen vähentämisen yhteydessä kipukohtaukset palasivat. Mä valvoin tärisevän koiran kanssa, joka haki musta turvaa painautumalla ihan kiinni mun päähän (kyllä, jostain syystä se tuli mua ihan herättämään käymällä mun tyynyllä olevan pään päälle… <3) ja mietin, että mitä ihmettä mä oikein teen.

Näinhän mä, että se, mikä Benkulle oli vaikeaa ja kivuliasta oli portaat. Ja tämä kuvissa näkyvä asuntoni sijaitsi hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Neljät korkeat rappuset kolmesti päivässä olivat Benkun selälle liikaa. Tasamaalla se on koko ajan kävellyt ihan normaalisti.

Mentiin ortopedille, joka vahvisti diagnoosin eli selkärankaperäinen hermokipu. Jos joku teistä on kärsinyt esim. välilevyongelmista ja hermokivusta sen takia, tiedätte, miltä Benkusta on tuntunut kavuta niitä portaita. Pienelle koiralle niissä on ollut aika ponnistaminen. Ohjeeksi ortopediltä sain pitää gabapentiinilääkityksen Benkulla toistaiseksi. Ja välttää portaita. Välttää portaita. Voitte uskoa, että pyöritin ja muljautin asioita päässäni miten päin tahansa, mutta silti en keksinyt tähän mitään muuta ratkaisua kuin eliminoida portaat eli myydä asuntoni. 13-kiloisen, kantamista inhoavan ja pyristelevän bulldoggin kantaminen kolmesti päivässä ei kroonisesta migreenistä ja jännitysniskasta kärsivälle yksinkertaisesti ollut vaihtoehto. Tai yritin mä toki sitäkin. Ja mun isä ajoi 10 km päästä kantamaan Benkun ylös portaita. Toimi laastarina pahimmassa hädässä, mutta ei toimisi seuraavia vuosia.

Niinpä mä sitten laitoin asuntoni myyntiin. En ehtinyt laittaa tätä mihinkään virallisesti myyntiin, vaan asunto myi itse itsensä :D Nämä kuvat olen näpsäissyt kännykällä hirveässä kiireessä ostajan pankille, kun siellä haluttiin nähdä asunnosta edes jotain kuvia vakuusarvon määrittämiseksi.

Tässä muuton tarina. Nyt me ollaan neljä viikkoa asuttu uudessa asunnossa. Talossa on hissi. <3

Välillä mä oon miettinyt, että kaikkea sitä kyllä ihminen on valmis lemmikkiensä eteen tekemään. Mutta se stressi nähdä joka ikinen päivä, miten Benkku kärsii, oli mulle liikaa. Mä en päässyt karkuun ajatusta, että mä olen hänestä vastuussa ja ainoa, jolla on valta tehdä hänen olonsa paremmaksi. Päivääkään en oo katunut, vaikka mua edelleen välillä vähän itkettää, miten ihana tämä meidän vanha koti oli, kun olin saanut tehdä siitä just sellaisen kuin haluan. Mutta niin kuin mun ystävä sanoi, mä voin tehdä tästä uudesta ihan yhtä ihanan! <3

Herääkö ajatuksia? Haluatteko postauksia uudesta kodista? :)