Tämä on ehkä aika hassu postausaihe, mutta mä mietin, että olen blogissa hehkuttanut koiriani, niiden ylimaallista söpöyttä ja mitä kaikkea hattaraa niin paljon, että pieni reality check ei tee kenellekään pahaa. Homma lähti siitä, kun Toran isän omistaja mietti, että olispa kiva herätä koira kainalossa, mutta järjellä ajateltuna hän ei halua koiraa makuuhuoneeseensa. Mä en voinut olla miettimättä, että oikeasti, järjellä ajateltuna en OMISTAISI koiraa. Tässä pari syytä miksi.

En pidä kävelylenkeistä.
Niinpä, muakin naurattaisi ellei itkettäisi. Koiran ottamalla sitoudut lenkkeilemään sen kanssa joka jumalan päivä, säällä kuin säällä kolme kertaa päivässä. Ulos on lähdettävä vaikka olisit väsynyt, flunssassa tai telkkarista tulee paras ohjelma ever. Tai jos koiralla on vatsatauti, niin viisi kertaa yössä siihen päälle. Aika hassua, että ihminen, joka ei nauti ulkoilusta ja kävelemisestä, tekee sitä vapaaehtoisesti vähintään 1,5 tuntia päivässä. Toki koirien ulkoilun iloa on ihana seurata esimerkiksi koirapuistossa tai niiden ollessa vapaana. Mutta se puuduttava käveleminen. Yäk. Silti teen sitä koska on pakko.

Koira maksaa maltaita.
Ja nyt en tarkoita koiran hintaa, vaikka pakko myöntää, että 1800 euroa eläimestä on kyllä aika helkkaristi. Laskin pikaisesti, että pelkkä koiran ruokkiminen maksaa helposti 400 € vuodessa ja päälle tulee tietenkin luut, namit, mahdolliset vaatteet ja tossut, tarvikkeet ja lelut. Benin vakuutus maksaa toiset 400 € vuodessa, minkä päälle tulee tietenkin vakuutuksen omavastuut ja rokotukset. Lisäksi on aina pakko olla vähän sukanvarressa, jos tulee yllättäviä kalliita sairastumisia kuten Toralla talvella.

Koti ei ole ikinä siisti.
Ne karvat. Se kuola. Ne lattialla lojuvat lelut. Vähän hankalaa ihmiselle, joka suuremmin välitä siivoamisesta. Puhumattakaan pentuajasta, kun et tee mitään muuta kuin siivoa pissaa, kakkaa ja rikkimenneitä tavaroitasi.

Huoli.
Se ei syönyt, onkohan se sairas? Se söi liikaa, onkohan se sairas? Se lepää lenkin jälkeen, eikä riehu, onkohan se sairas? Koira kun ei osaa puhua ja pyrkii vielä peittelemään kipunsa ihmiseltä, niin välillä saa olla ihan sydän syrjällään näiden kavereiden kanssa. Koiran sairauden takia et myöskään voi olla töistä pois ja on kyllä maailman kamalin tunne jättää koko yön oksentanut väsynyt koira yksin kotiin ja lähteä töihin :(

Jos pystyt elämään näiden asioiden kanssa, niin ota koira. Jos et, niin ymmärrän kyllä. Sanotaan, että päivääkään en vaihtaisi pois, mutta kyllä vaan on monta päivää, jotka voisin vaihtaa. Silti en kadu hetkeäkään päätöstä ottaa koira. Kyllä niiden kanssa aina plussan puolelle jää <3

Olen kuullut, että kesän kynnyksellä monelle tulee fiilis, että hei, loma tulossa, otanpa koiran sopivasti siiheksi. Sen enempiä harkitsematta. Kyllä siinä mennään metsään. Koiran ottaminen täytyy harkita aina todella tarkkaan ja myös miettiä, onko itsestä siihen, että sosiaalistaa ja kouluttaa juuri sen rotuisen koiran, joka on itsestä kiva. Kyllä voin sanoa suoraan, että esimerkiksi Tora-amstaffin pentuaika oli todella haastavaa. Yhdistettynä siihen, että isovelibulldoggikin oli vielä pentu ;) Huh, never again :D

Heräsikö ajatuksia?

Maanantaina mulla oli kauhea päivä. Tai aamu alkoi tietysti ihanasti Purkkimafia-intoilulla ja postasin tänne ensimmäisen postauksenikin. Ilta menikin sitten vähän toisenlaisissa merkeissä.

Tora-amstaffillani oli ollut edeltävänä viikonloppuna vatsatauti, mutta ei mitään sen kummempaa. Maanantaiaamun lenkki oli miehen kanssa mennyt ihan normaalisti, mutta kun mä lähdin 12 maissa viemään koiria ulos, Tora ei meinannut suostua nousta sohvalta. Kyseessä on siis yhdeksän kuukauden ikäinen YLI-INNOKAS pentu, jonka energiaa ei meinaa saada millään loppumaan ja joka sekoaa jo, kun näkee mun pukevan toppahousuja jalkaan. Lopulta se nousi vaikean näköisesti ylös, ja käveltiin pieni lenkki korttelin ympäri. Normaalisti Tora sinkoilee, hypähtelee, syö keppejä ja puuhaa vaikka sun mitä, nyt se käveli vaikeasti ja vaisusti koko lenkin mun perässä, pissasi pari kertaa, mutta ei haistellut yhtään.

Tässä vaiheessa ajattelin, että vatsatauti on tainnut olla sille liikaa, ja pitää seurata sen oloa tarkasti ja mahdollisesti varata lääkäriaika. Mies tuli kotiin kahden aikaan, mutta Tora ei mennyt ovelle vastaan. Normaalisti meillä on tuskastuttava kouluttaminen siitä, miten koirien pitää odottaa kauempana, eikä mennä rynnimään oven eteen. Se, että koira ei edes jaksa mennä isäntää vastaan, on todella huolestuttavaa siis. Olin myös aiemmin yrittänyt tarjota sille syötävää ja juotavaa, mutta se ei suostunut ottamaan mitään. Sitten se alkoi läähättää, mikä on levossa ja normaalissa lämpötilassa olevalla koiralla merkki kivusta tai huonosta olosta. Siinä vaiheessa lähti sitten puhelua eläinlääkäriin, ja saatiinkin aika heti puolen tunnin päähän.

Kamalin yllätys oli se, että kun oltiin lähdössä lääkäriin, Tora ei oikeasti PYSTYNYT nousta sohvalta. Se huusi ja ontui ja tuntui, että koko koira oli ihan kamalissa kivuissa. Tässä vaiheessa mä pelästyin oikeasti, mitä ihmettä tää on?? Mies joutui kantamaan 34-kiloisen Toran autoon ja autosta eläinlääkäriin. Seuraavat viisi tuntia vietettiin siellä, ja Toraa tutkittiin.

Me menetettiin koiramme Riki viime toukokuussa sillä tavalla, että aiemmin täysin terve koira jouduttiin lopettamaan kolmen päivän sairastamisen jälkeen. En koskaan unohda sitä tunnetta, kun odotettiin miehen kanssa Rikin labroja eläinlääkärin huoneessa ja tuntui, että ilma seisoi ja aika pysähtyi. Enkä koskaan muuten ole kokenut samanlaista totaalista lohduttomuuden tunnetta, kuin kävellessämme tuolta eläinlääkärikäynniltä kotiin pelkät Rikin valjaat kädessä. Nyt Toran kanssa mulla alkoi olla pelko samasta. Ulkoisesti olin rauhallinen, mutta pään sisällä oli vuoristorata. Oli hullun pelottavaa, että vielä aamulla terve koira oli iltapäivällä täysin poissa pelistä, huusi siihen koskettaessa ja kuolasi ja läähätti. Siinä vaiheessa kun se ei jaksanut enää pitää päätään pystyssä, mun piti todella tsempata, että pysyin Toran nähden reippaana ja rauhallisena. Ja pysyinkin. Pääni sisällä kuitenkin valmistauduin taas kävelemään kotiin ja roikottamaan niitä samoja tyhjiä valjaita.

Toran diagnoosi oli moniniveltulehdus. Sillä oli jokaisessa jalassa tulehtuneita niveliä ja hirveät määrät nivelnestettä. Se sai kunnon annoksen kipulääkettä ja aloitettiin antibiootit ja päästiin kuin päästiinkin sen kanssa kotiin. Nyt odotetaan nivelnestenäytteen analysoinnin tuloksia Viikin eläinsairaalasta. On tosi monta kysymysmerkkiä ilmassa, lähinnä, että mistä HELVETISTÄ tällainen voi tulla?! Mutta odotellaan rauhassa ja tärkeintä, että pikku-Torsti voi jo paremmin. Ilmeisesti jotain bakteerin aiheuttamaa siellä oli, koska antibiootti on auttanut niin hyvin! Nyt meidän ongelmana on se, että pitää estää niitä kauheasti riehumasta bulldoggin kanssa :)

Eläimen pahan olon katsominen on jotain ihan kamalaa. Onneksi sitä pahinta kesti tällä kertaa vain yhden päivän. Jos haluat lukea Rikin tarinan, niin sen voi katsoa täältä. Riki olisi muuten tänään täyttänyt 10 vuotta <3

Kuvituksena postauksessa on koirajätkien random-juttuja :)