Karvainen silmäteräni Riki lensi reilu kolme viikkoa sitten koirien taivaaseen. Hän eli yhdeksän vuotta täyttä koiran elämää lähes loppuun asti ja leikki koirapuistossa Benin kanssa vielä kolme päivää ennen kuolemaansa. Vappuaattona Rikille alkoi tulla outoja oireita virtsankarkailusta syömättömyyteen, ja vappupäivänä käytimme sitä eläinlääkäripäivystyksessä. Rikin virtsassa oli hieman proteiinia ja valkosoluja, mutta ei mitään selkeää, eikä löydös korreloinut Rikin huonon kunnon kanssa. Rikiä nesteytettiin ja sille aloitettiin varmuuden vuoksi laajakirjoinen antibiootti. Saimme ohjeeksi seurata tilannetta perjantain ja varata ajan tarkempiin labroihin, jos olo ei parane huomattavasti. No eihän se parantunut. Riki jaksoi perjantaina syödä enää mun kädestä kyljellään maaten, eikä noussut muuten kuin pari kertaa kun veimme sen talon ympäri pissalle. Lauantaiaamuna veimme todella väsyneen Rikin lääkäriin. Lääkäri näki heti Rikin silmistä, että ne olivat kellertävät, ja sanoi epäilevänsä, että maksassa oli jotain vialla. Verikoe vahvisti epäilyn, Rikin maksa-arvo oli niin korkea, että laite ei edes mitannut lukemaa. Mitään ei ollut enää tehtävissä, ja niin piti tehdä se päätös, jonka tekemistä jokainen koiranomistaja kammoaa.

Riki oli käynyt hoitohuoneen lattialle makaamaan heti verikokoeen ottamisen jälkeen, eikä jaksanut enää nostaa päätään. Yritimme puhua rohkaisevalla äänellä ja tietenkin silittelimme ja rapsutimme sitä paljon. Rikin pää oli mun sylissä, kun se sai viimeiset pistokset. Ennen sitä olin istunut lattialla ja katsonut Rikiä silmiin. Silmät olivat tosi väsyneet. Riki kuitenkin jaksoi vielä nuolaista mua naamasta. Sen oli aika mennä.

Sen sijaan, että muistelen Rikin kuolemaa, haluan muistella Rikin elämää.

Tapasin Rikin ensimmäistä kertaa kun se oli juuri täyttänyt kaksi vuotta. Tuolloin kävin poikakaverin luona ensimmäistä kertaa. Riki tuli ovelle vastaan, ja muistan kuin eilisen, miten kuiskasin onpas se ISO :) Riki oli kyllä aika vaikuttavan kokoinen, aika tarkkaan 40 kg. Tuolloin se oli vielä supertikissä, nuorena ja timminä. Onneksi mulla oli lapsuudessa ollut kotona koira, enkä muutenkaan pelännyt niitä. Kaverillani oli kaksi staffia, eli pienempää versiota tästä rodusta, joten mulle oli tuttua myöskin näiden kavereiden hurjalta näyttävä tapa leikkiä ;)

Mä otin Rikin heti omakseni. Ja se otti mut. Ei ollut tietoakaan mistään mustasukkaisuudesta tai siitä, ettei se olisi totellut mua. Samanlaista katse riittää -auktoriteettia kuin poikakaverini kanssa mussa ei Rikille tietenkään ollut, sellaisen voi saada vain yksi henkilö ja vain se, joka on koiran pennusta asti kouluttanut. Riki oli opetettu ja koulutettu kiva kaveri jo mulle valmiiksi.

Rikiä rakastivat kyllä mun lisäksi muutkin. Se sai poikkeuksellisen monta ”fania”, muun muassa kaksi siskoani. Rikin rauhallisesta aurasta kertoo sekin, että äitini, joka on lapsesta asti pelännyt isoja koiria, oppi pois pelostaan Rikin (huom. pelottavan tappajakoiran ;) avulla. Äiti myös piti Rikistä, ja se vasta oli ihmeellistä.

Riki oli uskomattoman taitava aistimaan erilaisia tunnetiloja. Jos mulla oli paha mieli ja vetäydyin sänkyyn lepäämään, ei mennyt kuin hetki, kun iso amstaffi tuli viereen ja laski päänsä mun käden tai jalan päälle. Rikiä on suurelta osin kiittäminen siitä, että mä olen vielä jotakuinkin järjissäni.

Riki rakasti pehmolelujen lussuttamista.

Ja pitkiä päikkäreitä, pää aina tyynyllä.

Se rakasti lunta, ja monesti talvisin jouduttiin lähtemään koirapuistosta pois liian lumensyömisen takia etuajassa :) Sillä oli myös ihan mieletön puruvoima.

Viimeisen vuotensa Riki-poika sai elää isoveljenä tai Isosetänä, niin kuin me sanotaan. Rakastan Rikin lempeää, mutta päättäväistä katsetta tässä kuvassa.

Riki oli tosi tarkka sen suhteen, että se halusi omaa tilaa. Sänkyynkin se tuli aina vasta viimeisenä, että sai itse mennä niin lähelle meitä kun halusi, mutta jos sitä lähenteli liikaa, sille saattoi tulla äkkilähtö sohvalle nukkumaan ;)

Mä muistan tosi selvästi tämän kuvan ottamisen. Beni oli ollut meillä muutaman päivän ja haki läheisyyttä Rikiltä, joka vähän kummeksuen vaihtoi heti paikkaa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Riki antoi Benin tulla lähelle.

Sittemmin pojista tuli erottamattomat <3

Riki rakasti yli kaiken uimista ja nimenomaan veteen hyppäämistä meidän mökin laiturilta. Tällaisena mä haluan Rikin muistaa.

<3