Resupekka

09/04/2016 Salla16 kommenttia

Mulla on joku jännä aivolukko pukeutumisessa. Töihin ja kaupungille mietin tarkasti, mitä laitan päälleni. Tuntuisi ihan hassulta ajatukseltakin lähteä vaikka ravintolaan syömään homssuisena saatika sitten töihin. Tämä tarkkuus loppuu sitten sillä sekunnilla kun astun kotiovesta sisään. Hengaan kotona AINA kotivaatteissa eli mieluiten kollareissa ja t-paidassa. Välillä vedän niiden päälle virttyneen aamutakin. Yhteinen nimittäjä kotivaatteilleni on se, että otan kotikäyttöön sellaiset paidat ja verkkarit, joissa en enää haluaisi näyttäytyä ulkona. Ehjiä ovat kyllä, hienoja ei :D

Koirien kanssa ulos lähtiessä mulla on tietenkin ulkoiluvaatteet erikseen. Niissä ei sinänsä ole mitään vikaa ja olen tietty miettinyt, että pitävät vettä ja tuulta ja mitänäitänyton, mutta oikeasti niissä viettää niiiiiiiin paljon aikaa, tuntikausia ja tuntikausia viikossa, että en ymmärrä, miksi mulla on vain yksi ulkoilukerta kevät/syksysäille ja yksi talveksi?! Kesällä sitten vedän päälle vähän mitä sattuu jos/kun on hyvä ilma, eikä tarvitse sen suhteen miettiä. AINA samat ulkoiluvaatteet yhdistettynä meikittömään naamaan (ainakin ennen), on aika karu näky jos joskus joutuu samaan kuvaan koirien kanssa.

Toinen omituinen sokea piste mulla on ollut työkengissä. Havahduin tässä yhtenä maanantaina kun vietin parin tunnin luppoaikaa töiden ja blogitapahtuman välissä, että olen ollut samoilla työkengillä viisi vuotta..! VIISI. On mulla talveksi ollut lämpimämmät tossut, mutta kevät-syksyajan olen mennyt samoilla ei-niin-hienoilla Eccoilla, jotka kaiken lisäksi ovat äitini vanhat :D Ihan käsittämätöntä, etten ole aiemmin ajatellut asiaa! Kävelinkin sitten suoraan Nilsonin Toms-hyllylle tai oikeastaan tiskin taakse, jossa oli juuri tunti sitten saapuneita uutuksia ja ostin nämä ihanat denim-kengät :)

Normaali hinta olisi ollut 69 €, mutta sain Cityshoppari-kortilla parikymmentä pinnaa alea, joten n. 55 euroa jäi maksettavaa. Ilahdutti vielä kovasti, että Toms antaa jokaista ostettua kenkäparia kohden yhden parin sen tarpeessa olevalle lapselle <3

Hiihtelin sitten tänä maanantaina ensimmäistä kertaa uusilla työkengilläni, mutta meinasin liukastua heti ensimmäisessä kurvissa. Nämä ovatkin näköjään tosi liukkaat mun työpaikan lattiaa vasten! Nyt sitten pitäisi joko löytää näiden pohjaan joku liukueste tai sitten ottaa nämä vapaa-ajan käyttöön ja ostaa jotkut toiset kengät töihin. Jos jollain on suositella kivan näköisiä työkenkiä (saa olla vaikka sandaalitkin) tahi liukuesteitä, niin huikatkaa! Niin ja niitä ulkoiluvaatteita… Millä merkillä on kivoja tai mistä kannattaisi ostaa? Nopealla googlaamisella Adidaksella on aika kivoja sporttikuteita!

Ja vielä ettei kenellekään jää epäselväksi mun suurpiirteisyys koiralenkeillä, niin tässäpä. Otan aina työkäytöstä poistetut huonot hanskat ulkoiluhanskoiksi, mutta näköjään tänä talvena nämä mokkahanskat näkivät viimeisen kerran päivänvalon. Lisäksi olen ilmeisesti kiireessä ottanut ensimmäiset vastaantulevat eriparihanskat ja jäänyt sitten vain pariksi viikoksi käyttämään niitä, koska en koskaan ole muistanut etukäteen etsiä näille pareja. En tiedä, pitäisikö hävetä vai nauraa. Oli miten oli, tämä loppuu nyt! Eli näköjään tarvitsen myös uusia käsineitä ^_^

Löytyykö sieltä muita sekundavaatteilla ulkoilijaa!? Tai kotoilijaa? Mä just päätin, että aion tästä lähtien näyttää ihmiseltä myös kotona ja ulkoillessa! :D

Ps Kuka lähtee mukaan shoppailemaan? :´D

Avautumista · Limited Edition · MAC · MAC Limited Edition · Meikit · Päivän meikki · Poskipunat

Viileää – turha toivo?

06/04/2016 Salla17 kommenttia

Sivusin vähän aikaa sitten ongelmaani kylmien poskipunien kanssa. Mulla on siis niin lämpimän sävyinen iho, että useat viileät poskipunat kadottavat viileytensä samalla hetkellä kun läiskäisen ne kasvoilleni. En ole aiemmin tajunnut asiaa ihan kunnolla, olen vaan ihmetellyt, miksi jollain toisella iiiiihanan heleä vaaleanpunainen poskipuna on lähinnä tunkkainen mun kasvoilla. Samaan aikaan olen huomannut, että persikat ja korallit toimivat poskipunissa mulla parhaiten, mutta en ole sen kummemmin ajatellut, että miksi. On ihan ok käyttää suurimman osan ajasta näitä sävyjä, mutta kyllä hitsi vie olisi ihana löytää pinkki poskipuna, joka oikeasti näyttäisi sellaiselta kuin pannussa!

Ostin MACin Flamingo Park -kokoelmasta itselleni Life`s A Picnic -nimisen poskipunan, jonka sävy on niin ihana, että päätin heti sen kuvan ensi kertaa nähtyäni, että tämä pitää saada. Syy siihen, miksen ostanut tätä blogini synttäriarvontaan on se, että tässä on eniten pigmenttiä, mitä missään omistamassani poskipunassa. Tykkään siitä, että pigmenttiä piisaa, mutta tämä on jo sitä luokkaa, että mullakin on vaikeuksia :D Tavallisen viiston poskipunasiveltimen hylkäsin heti, mutta skunkkisiveltimelläkin saan tehtyä vahinkoöverit.

Kevyen pyyhkäisyn tulos :D Kuten näette, poskipuna on sävyltään upean kirkas ja selkeän viileä.

Kasvoillani se jotenkuten säilyttää viileän yleisilmeen, mutta tietyssä valossa tämäkin näytti persikkaiselta :D Jäätävän pigmentin lisäksi tämä puna on kestoltaan pysyvin, mitä omistan. Punaa ei todellakaan tarvitse lisätä päivän aikana, eivätkä kasvot ”syö” sitä yhtään.

Jep, kiva tämä Life`s A Picnic on, mutta ei nyt kumminkaan sellainen kirkkaan heleän pinkkiintaittava kuin toivoin. Olen kuullut, että Diorin Rosy Glow pysyisi pinkkinä lämpimälläkin iholla, olisiko teillä muita vinkkejä lämminihoisen pinkkikaipuuseen? :)

Akne · Avautumista

Ei enää ulos ilman meikkiä

22/03/2016 Salla42 kommenttia

Lauantaina tapahtui jotain kamalaa, omalla mittapuullani. Vietin rentoa kotipäivää niin kuin aina eli ilman meikkiä ja verkkareissa. Kavereiden kanssa Facebookissa käydyn farkkukeskustelun päätteeksi päätin ihan ex tempore lähteä siltä istumalta kaupoille hakemaan niitä uusia the täydellisiä mustia farkkujani. Eikun läppäri kiinni, verkkarit äkkiä farkkuihin ja untsikka päälle ja menoksi. Keräilin myyjän kanssa itselleni sopivia farkkuja liikkeen valikoimasta ja menin sovituskoppiin. Ensimmäiset vaihtoehdot jalassa tulin kopperostani sovitustilan isomman peilin eteen ja katsoin itseäni peilistä. Punaisen kirjava, valju naamani loisti armottomien spottien alla, enkä voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin häpeämään omaa naamaani silmät päästäni.

Olen aiemmin avautunut aknehistoriastani täällä ja myöskin luullut löytäneeni itselleni sopivia ihonhoitotuotteita ihoni kunnon ylläpitämiseksi. Viime viikkoina on kuitenkin käynyt niin, että kierron tiettynä aikana kasvoille tulleet pari tuttua finniä ovat jääneet ja kutsuneet näemmä kaikki kadoksissa olleet kaverinsakin mukaan. Ihoni on huonommassa kunnossa kuin vuosiin. Viimeksi muistan vastaavan tyyppisen räjähdyksen tapahtuneen keväällä 2013 kun Ranskan matkallani ihoni sai kohtauksen, koska en käyttänyt reiluun viikkoon öljyjä, naamiota, kuorintaa tai muuten hoitanut kasvojeni erityisen huolella. Varmaankin raskaalla aurinkosuojavoiteellakin oli osansa sopassa. Sen jälkeen ihoni on ollut pieniä vaihteluita lukuun ottamatta ok-kunnossa. Joitain näppyjä tulee ja menee, mutta sen olen oppinut hyväksymään. EN ole oppinut hyväksymään tätä nykytilannetta, jossa kasvoni ovat yhtä iso näppyä.

Vaateliikkeessä oli niin nöyrää ja epämukavaa olla, että mieleeni tuli ajatus, että tämä sai nyt olla viimeinen kerta, kun lähden kotoa ulos ilman meikkiä. Te saatatte ehkä ajatella, että no mitäs sitten. Mulle se on iso asia. Ulkoilen koirien kanssa niin paljon, että vapaapäivinä tuntuu, että olen ihan yhtä paljon ulkona kuin sisällä :) Aamun ensimmäiselle lenkille lähden melkein suoraan sängystä, eikä mulle tule mieleenkään alkaa meikata, edes sitä pohjaa, ennen lenkkiä. Viikonloppuisin jos mulla ei ole tiedossa mitään ohjelmaa, en tosiaankaan meikkaa, enkä meikkaa edes, jos meille tulee vieraita, ellei kyseessä ole jotain harvemmin näkemiäni ihmisiä tai juhlat.

Tiedostan, että vaateliikkeen valaistus oli armoton ja olemukseni alennustila korostui myyjän viimeisen päälle puunattuja kasvoja katsellessani. En kuitenkaan voi välttyä tiedostamasta sitä tosiasiaa, että ihoni on todella, todella huonossa kunnossa. Olen yrittänyt sen kanssa kaikkea, mitä osaan ja tiedän, mutta näppylöitä vaan tulee lisää juuri kun kun luulen saavani entiset hoidettua pois. Käytän peittävintä omistamaani meikkipohjaa, ja silti näppyjen peittämiseen peitevoiteella menee ylimääräiset viisi minuuttia joka aamu. Peiliin ei ole kiva katsoa. Ensimmäistä kertaa ikinä mua ällötti nähdä oma kuvani täällä blogissa ja mun piti oikeasti taistella, että pystyin painamaan julkaise-nappia tämän postauksen osalta. Olen ollut viime viikkoina erilaisissa lääkärin selvittelyissä vatsaoireista johtuen, ja alan pian ajatella, että ihoni kunnolla on selkeä tekeminen somaattisen terveyteni kanssa. Ei sen asian miettiminen ainakaan paranna fiilistä.

Mä en tarvitse mitään sellaista, että mulle kerrotaan, että no eivät ne finnit nyt niin paljon näy, tai ei niitä kukaan huomaa. Tällä hetkellä ihoni kunto on sellainen, että se ei enää ole sitä tasoa, että huomaan näpyt ainoastaan itse, koska kyllä niitä nyt ei vaan voi olla huomaamatta :(. Enkä oikeastaan edes välttämättä tarvitse vinkkejä ihoni hoitoon, vaikka toki en niistä kieltäydy tai pahastu. Mulla on vaan jotenkin niin kamalan paha mieli tästä asiasta, että halusin purkaa oloani jonnekin. Onneksi on tämä blogi <3

Avautumista · Lifestyle

Bucket list

26/02/2016 Salla11 kommenttia

Mä tein puolitoista vuotta sitten hetken mielijohteesta itselleni bucket listin, eli listan asioista, joita haluan tehdä ennen kuin heitän lusikan nurkkaan. Löysin vähän aikaa sitten vahingossa tämän listan kännykän muistiinpanoista ja aloin käydä sitä läpi. Yllätyin siitä, miten olin puolentoista vuoden aikana oikeasti tehnyt muutaman asian tältä listalta! Koin suurta tyydytystä kun yliviivasin listalta näitä asioita.

Mun lista tällä hetkellä on tässä!

Haluan:

1) käydä New Yorkissa
Ja käydä istumassa Carrien kotiportailla!

~~2) osallistua Joulupuu-keräykseen~~
Jes, olen osallistunut keräykseen nyt jo kaksi kertaa :)

3) lentää bisnesluokassa
Joooooo, lentäisi vaan Thaimaahan penkki makuuasennossa ja siemailisi jääteetä. Joo!

4) asua rivitalossa, jossa on kiva piha

5) oman vattupensaan

6) ison Jukkapalmun kotiin

7) Burberryn trenssin

8) muistutella pianon soittamisen mieleen

~~9) olla jonkun sisarukseni lapsen kummi~~
Jes, tämäkin toteutui viime syksynä :)

10) bulldoggin, jolla on musta naakki
Myös bullmastiffi kävisi <3

11) imumonnin
Meillä oli lapsena akvaario, jonka hauskin asukas oli partaimumonni nimeltä Tuomari Nurmio. Monnit on ihan supersöpöjä, en kestä! <3

~~12) ottaa lisää tatuointeja~~
Vedin tämän yli, vaikka aion kyllä ottaa tatuointeja tulevaisuudessa lisääkin.

13) lisää helmiäisponeja tai ponikavereita

14) omistaa Katja Tukiaisen Illusionist-työn
Ihastuin näihin värikkäisiin taideteoksiin vuonna 2009 kun kävin Tukiaisen näyttelyssä. Ehkä vielä joskus…

15) kissan
Sellainen superkarvainen persialainen kissa. Aww <3

16) järjestää Myydään tyylitaju tarpeettomana -juhlat
Vitsi tällaiset juhlat olisivat parasta ikinä!! Tyylittömimmät ja junteimmat kuteet päälle ja karu meikki naamaan. Ihan parasta :D

17) olla jonkun go to -person
Tiedättekö, sellainen tyyppi, jonka puoleen ensimmäisenä käännytään, kun joku asia mietityttää tai haluaa jauhaa iloista tai suruista

Lista on oikeastaan aika lyhyt ja realistinen. Vähän hymyilytti, että kaikki asiat ovat sellaisia, jotka voivat oikeasti tapahtua. Mukana ei ole mitään Nobelin rauhanpalkintoa tai lääkkeen keksimistä syöpään tai maailmanrauhaa.

Onko teillä bucket listiä? Mitä listalla pitäisi ehdottomasti olla?

Avautumista · Lifestyle

Luopumista

20/02/2016 Salla6 kommenttia

Mä olin vajaa kuusivuotias, kun tuttavaperheen luona näin ja kuulin kun perheen tyttö soitti pianoa. Tytössä oli pienemmän lapsen silmään jotain ihan mielettömän hienoa ja coolia ja hullaannuin siihen, miten kauniisti piano soi hänen sormiensa alla. Aloin hinkua omaa pianoa ja pianotunteja ja mulle luvattiin, että kun täytän seitsemän vuotta, saan alkaa käydä tunneilla, jos asia vielä silloin kiinnostaa. Mä en ole koskaan aloittanut ja lopettanut asioita hetken mielijohteesta ja tämä pianoasia ei tehnyt poikkeusta. Olin asiasta edelleen vähintään yhtä innoissani, kun täytin seitsemän ja oikeasti sain oman pianon ja luvan käydä soittotunneilla.

Kävin tunneilla melkein 10 vuotta ja aloin olla jo aika hyväkin soittamaan. Olin muuttanut lapsuuteni aikana lukuisia kertoja ja muistan pianon kulkeneen mukanani ainakin viidessä eri osoitteessa ennen täysi-ikäisyyttäni. En enää teini-ikäisenä soittanut päivittäin, koska tanssiharrastukseni alkoi viedä niin paljon aikaa ja tietysti sen ikäisellä oli jo paljon muitakin menoja kavereiden kanssa. Muistan, kun nuorempana soitimme siskoni ja kaverini kanssa monesti pianoa kolmistaankin neli- tai kuusikätisesti, tai ehkä meillä oli kolmeen pekkaan neljä kättä käytössä ;) Huippuhauskaa oli joka tapauksessa.

Jouduin 16- tai 17-vuotiaana lopettamaan soittoharrastuksen itsestäni riippumattomasta syystä ja muistan vieläkin, miten musertavan kova paikka se oli. Muistan sanasta sanaan puhelun, jonka jouduin soittamaan opettajalleni ja selittämään, että en tule tunnille enää kuin kerran. Vieläkin rinnasta vähän ahdistaa kun ajattelen asiaa. En ole oikeastaan sen koommin pystynyt soittamaan. Alkuaikoina lopettamisen jälkeen saatoin silloin tällöin soitella muutamaa lempikappalettani, mutta homma jäi nopeasti. Mitä pidempi aika kului, sitä isommaksi kasvoi kynnys muistutella soittaminen taas mieleen.

Piano muutti ensimmäistä kertaa pois perheeni kotoa minun luokseni silloin kun opiskeluaikana asuimme siskon kanssa kämppiksinä. Sisko asuu miehensä kanssa kyseisessä asunnossa edelleen ja piano jäi kun minä muutin pois. Asuntooni ei olisi mitenkään ollut mahdollista saada pianoa mahdutettua. Kukaan ei ole pianoa soittanut vuosiin. Nyt sitten sain vähän aikaa sitten siskoltani viestin, että heillä ei ole enää tilaa pianolle. Mun ensireaktio oli paniikki. Mietin pääni puhki, mihin saisin pianon väliaikaisesti varastoitua sitä varten, että joskus mahdollisesti se taas mahtuisi kotiini. Tutkin myös vähän vanhojen pianojen jälleenmyyntiarvoja ja kuljetuskustannuksia ja tajusin, että pelkkä pianon kuljetus eestaas virityksineen tulisi maksamaan enemmän kuin itse pianolla on rahallista arvoa. Jotenkin ihan hassua, että rahassa mitattuna tuollainen piano maksaa pari hassua satasta kun taas sen käyttö- ja tunnearvoa ei voi rahassa mitata.

Tein päätöksen, että nyt on mun aika luopua pianosta ja laitoin adoptioilmoituksen Facebookiini. Ehtona oli ainoastaan, että pianon uuden omistajan pitää soittaa sitä. En halunnut sitä kenellekään antaa esimerkiksi mahdollisessa jälleenmyyntitarkoituksessa. Sopiva uusi omistaja löytyi nopeasti. Uusi omistaja oli ja on asiasta niin uskomattoman iloinen ja innoissaan, että luopumiseen liittyvä kamala haikeus on lievittynyt aika paljon. On ihan hassua, miten kiintynyt oikeasti voi olla johonkin esineeseen. Tajusin, että piano edustaa paljon paljon muutakin kuin kivaa lapsuuden harrastusta. Se oli mulle tapa ilmaista ja käsitellä tunteitaan, kokea onnistumisen riemua ja oppia tuottamaan jotain todella kaunista. Ympärilläni asiat muuttuivat liian tiuhaan, mutta piano oli ja pysyi. Se oli minun ja kukaan ei voinut sitä ottaa pois. Osasin jotain sellaista, joka oli vaatinut satojen tuntien työn.

Joskus on kuitenkin luovuttava, että tilalle on mahdollista saada jotain vielä parempaa. Näin ainakin mun on pakko ajatella. Ehkä tämä luopumisprosessi on tehnyt mulle ihan hyvääkin. Sitä paitsi, kuka edes itkee jonkin soittimen perään, vai mitä.

Postauksen kuvat ovat uuden omistajan ottamia pianon uudessa kodissa.