Mä olin vajaa kuusivuotias, kun tuttavaperheen luona näin ja kuulin kun perheen tyttö soitti pianoa. Tytössä oli pienemmän lapsen silmään jotain ihan mielettömän hienoa ja coolia ja hullaannuin siihen, miten kauniisti piano soi hänen sormiensa alla. Aloin hinkua omaa pianoa ja pianotunteja ja mulle luvattiin, että kun täytän seitsemän vuotta, saan alkaa käydä tunneilla, jos asia vielä silloin kiinnostaa. Mä en ole koskaan aloittanut ja lopettanut asioita hetken mielijohteesta ja tämä pianoasia ei tehnyt poikkeusta. Olin asiasta edelleen vähintään yhtä innoissani, kun täytin seitsemän ja oikeasti sain oman pianon ja luvan käydä soittotunneilla.

Kävin tunneilla melkein 10 vuotta ja aloin olla jo aika hyväkin soittamaan. Olin muuttanut lapsuuteni aikana lukuisia kertoja ja muistan pianon kulkeneen mukanani ainakin viidessä eri osoitteessa ennen täysi-ikäisyyttäni. En enää teini-ikäisenä soittanut päivittäin, koska tanssiharrastukseni alkoi viedä niin paljon aikaa ja tietysti sen ikäisellä oli jo paljon muitakin menoja kavereiden kanssa. Muistan, kun nuorempana soitimme siskoni ja kaverini kanssa monesti pianoa kolmistaankin neli- tai kuusikätisesti, tai ehkä meillä oli kolmeen pekkaan neljä kättä käytössä ;) Huippuhauskaa oli joka tapauksessa.

Jouduin 16- tai 17-vuotiaana lopettamaan soittoharrastuksen itsestäni riippumattomasta syystä ja muistan vieläkin, miten musertavan kova paikka se oli. Muistan sanasta sanaan puhelun, jonka jouduin soittamaan opettajalleni ja selittämään, että en tule tunnille enää kuin kerran. Vieläkin rinnasta vähän ahdistaa kun ajattelen asiaa. En ole oikeastaan sen koommin pystynyt soittamaan. Alkuaikoina lopettamisen jälkeen saatoin silloin tällöin soitella muutamaa lempikappalettani, mutta homma jäi nopeasti. Mitä pidempi aika kului, sitä isommaksi kasvoi kynnys muistutella soittaminen taas mieleen.

Piano muutti ensimmäistä kertaa pois perheeni kotoa minun luokseni silloin kun opiskeluaikana asuimme siskon kanssa kämppiksinä. Sisko asuu miehensä kanssa kyseisessä asunnossa edelleen ja piano jäi kun minä muutin pois. Asuntooni ei olisi mitenkään ollut mahdollista saada pianoa mahdutettua. Kukaan ei ole pianoa soittanut vuosiin. Nyt sitten sain vähän aikaa sitten siskoltani viestin, että heillä ei ole enää tilaa pianolle. Mun ensireaktio oli paniikki. Mietin pääni puhki, mihin saisin pianon väliaikaisesti varastoitua sitä varten, että joskus mahdollisesti se taas mahtuisi kotiini. Tutkin myös vähän vanhojen pianojen jälleenmyyntiarvoja ja kuljetuskustannuksia ja tajusin, että pelkkä pianon kuljetus eestaas virityksineen tulisi maksamaan enemmän kuin itse pianolla on rahallista arvoa. Jotenkin ihan hassua, että rahassa mitattuna tuollainen piano maksaa pari hassua satasta kun taas sen käyttö- ja tunnearvoa ei voi rahassa mitata.

Tein päätöksen, että nyt on mun aika luopua pianosta ja laitoin adoptioilmoituksen Facebookiini. Ehtona oli ainoastaan, että pianon uuden omistajan pitää soittaa sitä. En halunnut sitä kenellekään antaa esimerkiksi mahdollisessa jälleenmyyntitarkoituksessa. Sopiva uusi omistaja löytyi nopeasti. Uusi omistaja oli ja on asiasta niin uskomattoman iloinen ja innoissaan, että luopumiseen liittyvä kamala haikeus on lievittynyt aika paljon. On ihan hassua, miten kiintynyt oikeasti voi olla johonkin esineeseen. Tajusin, että piano edustaa paljon paljon muutakin kuin kivaa lapsuuden harrastusta. Se oli mulle tapa ilmaista ja käsitellä tunteitaan, kokea onnistumisen riemua ja oppia tuottamaan jotain todella kaunista. Ympärilläni asiat muuttuivat liian tiuhaan, mutta piano oli ja pysyi. Se oli minun ja kukaan ei voinut sitä ottaa pois. Osasin jotain sellaista, joka oli vaatinut satojen tuntien työn.

Joskus on kuitenkin luovuttava, että tilalle on mahdollista saada jotain vielä parempaa. Näin ainakin mun on pakko ajatella. Ehkä tämä luopumisprosessi on tehnyt mulle ihan hyvääkin. Sitä paitsi, kuka edes itkee jonkin soittimen perään, vai mitä.

Postauksen kuvat ovat uuden omistajan ottamia pianon uudessa kodissa.