Mä olen ollut aina mä hoidan mä hoidan -tyyppi. Jos ystävälle hankitaan yhteislahjaa tai suunnitellaan yhteistä matkaa, se olen yleensä mä, joka hoitaa. Jos joku kaipaa apua tai seuraa, täältä löytyy. Mä olen ollut myös aina se tyyppi, joka pärjää. Muistan kun lähdin 25-vuotiaana vaihtoon Ranskaan niin, että mulla ei ollut asuntoa odottamassa, oli vain hostellihuone pariksi ekaksi yöksi. Mua hirvitti. Kielikin oli jotain muuta kuin hallussa. Kun lähdin ovesta kohti tuntematonta, sanoin äidille, että mua jännittää ihan sikana. Äiti sanoi vaan, että hei ihan turhaan, kyllä sä pärjäät. Niinpä, niin pärjäänkin. Niin mä aina teen, koska ei ole vaihtoehtoa.

Vuonna 2015 muuttui aika monta asiaa. Olin elämäni pisimmällä sairauslomalla. Isompi asia oli kuitenkin se, että jouduin oppimaan, että hei, mä en aina pärjää. Ei kukaan ole voittamaton. Jouduin oppimaan pyytämään apua. Opin, että kaikkein vahvinkin on joskus tosi heikko. Ja se on oikeasti ihan okei. Mutta kaikkein tärkein juttu oli se, että opin, että mä oikeasti saan sitä apua.

16-vuotiaan siskoni sanoin negatiivinen ajanjakso elämässä näyttää aika hyvin oikeat ystävät. Iloissa on helppo ja kiva olla mukana ja menestymisiin osallistua ja hurrata, mutta kuka jaksaa antaa aikaansa silloinkin, kun toiselta ei saa takaisin juuri mitään? Ne, jotka oikeasti välittävät. Mä huomasin, että mun elämässä on tällaisia ihmisiä. He lähtevät kesken päivän töistä kuskaamaan lääkäriin, he tuovat ruokaa. He kysyvät, että miten voit. Noissa kahdessa sanassa tiivistyy mun mielestä välittämisen ydin. Ei ihminen monestikaan tarvitse patistusta, neuvoja ongelmiensa ratkaisemiseen tai hyvää tarkoittaviakaan mielipiteitä tai opastusta. Hän tarvitsee jonkun, joka kysyy, että miten voit. Tai että voinko auttaa. Tai sanoo, että hei, mä ymmärrän. Joskus kyyditseminen syömään lohikeittoa voi olla tosi iso asia. Tai se, että matkustaa paskassa säässä puolitoista tuntia suuntaansa vain siksi, että voi olla hetken seurana. Tai lähettää tsemppaavan ja hyvää mieltä tuovan kuvan Whatsappissa.

Tämän postauksen tarkoitus on kiittää. Ilman teitä en olisi selvinnyt. Tarkoitus on myös muistuttaa, että apua voi ja kannattaa pyytää silloin kun siltä tuntuu. Meillä kaikilla on useampi auttava käsi tarjolla, kuin mitä osaamme uskoakaan. Toivon, että karma näki kaikki ne ystävälliset eleet, jotka mä sain osakseni. Arvostan.

Oletko sinä saanut apua, silloin kun on ollut sen tarve? Voimatarinat jakoon <3

Löysin vähän aikaa sitten itseni ajattelemasta negatiivisia juttuja erään bloggaajakaverin saamaan, ihanaan pr-näytteeseen liittyen. Kyseessä oli tuote, jonka olisin tosi kovasti halunnut itsekin. Kun huomasin kaverini saaneen sen, olin ihan vaan selkeän kateellinen hänelle. Miksen minä saanut sitä juttua? Miksei minun päivääni piristetty tällaisella superhyperihanalla jutulla ihan yllättäen? Miksei minua valittu niiden joukkoon, joille tämä lähetettiin?

Samantien kun uppouduin kateellisen katkeriin ajatuksiini tunsin häpeää niistä. Äiti on kai opettanut, että ei saa olla kateellinen toisille tapahtuvista hyvistä asioista. Olin vihainen itselleni siksi, että olin kateellinen ja silti en voinut sille mitään. Sanoin kaverilleni suoraan, että asia on nyt näin, olen todella kateellinen. Jotenkin sen sanomatta jättäminen olisi tuntunut vielä pahemmalta. On hassua olla samaan aikaan todella iloinen toisen puolesta ja kuitenkin ihan saakelin kateellinen. Eniten negatiivista vibaa itselleni toi se, että koin tuntevani jotain sellaista, mikä ei ole sallittua. Eihän nyt ystävän onnistumisista tai hänelle sattuneista hienoista asioista vaan saa olla kateellinen. Pitää osata iloita toisten menestyksestä ja heidän hyvästä tuuristaan tai ehkäpä molempien yhdistelmästä. Onko kateus väärin? Tuntui tosi vapauttavalta, kun kaveri sanoikin loukkaantumisen sijaan, että hei se on ihan okei, saat olla.

Olen monesti kuullut sanottavan, että ei se ole toiselta pois, jos joku toinen saavuttaa jotain upeaa. Entäpä jos onkin? Entä jos työpaikalla samaa vakituista työtä havittelee viisi määräaikaista työkaveria, niin totta hitossa sen yhden valinta on pois niiltä muilta neljältä. Kavereiden kanssa kilpailuasetelma, oli palkintona sitten työpaikka, ylennys tai voitto blogi-awardseissa on jotenkin vaan off. Siinä on jotain sellaista lähtökohtaisesti väärää, että tilanteessa ei oikeastaan ole voittajia. Voiko se yksi vakituisen työsuhteen saanut iloita ja tuulettaa kympillä, tuskin. Toki voisi, mutta itse olen ainakin huomannut, että myöskään voittajan ei ole aina helppo hymyillä, oli kyseessä sitten sen unelmatyöpaikan saanti tai blogiportaaliin pääsy. Toisen voitto on monesti jonkun toisen tappio. Ei tietenkään aina, mutta monesti. Itse olen ollut molemmilla puolilla, niin kuin varmasti me kaikki. Olen ollut se, jota tullaan hampaat irvessä onnittelemaan, vaikka kismittää niin vietävästi ja olen itse ollut tuo onnittelija. Helpoimmin kateuden tunteita ilmenee juuri silloin, kun ollaan toisen ihmisen kanssa samoissa lähtökohdissa, eli jokin tietty asia olisi periaatteessa mahdollinen molemmille, mutta vain toinen saavuttaa sen. Monesti erilaisissa yhteisöissä asia korostuu, olivat ne sitten työpaikkoja, harrastusporukoita tai kaveripiiri.

Olen miettinyt kateuden tunteen hyväksyttävyyttä. Olen nyt tullut siihen tulokseen, että kateus on aika inhimillistä ja okei niin kauan kuin on samalla myös iloinen toisen ihmisen puolesta. Kateus voi olla myös eteenpäin ajava voima, joka saa ihmisen ymmärtämään, mitä asioita itsekin kaipaa ja yrittämään itsekin vähän kovemmin ja tavoittelemaan vähän parempaa. Rakentavaa kateus ei enää ole siinä vaiheessa, kun mieli on täynnä pelkkää negatiivisuutta tai pahantahtoisuutta. Voi olla ihan hyvä miettiä, että miksi itse on tyytymätön omaan elämäänsä siten, että se synnyttää vahvoja kateuden tunteita.

Löytyykö sieltä muita kateellisia paskoja (pardon my french, mutta tuo nyt vaan on paras mun mieleen tullut kuvaava ilmaus :D)? Mistä olet ollut viimeksi kateellinen? Kuvituksena jotain sellaista, mistä mä olisin kateellinen itselleni :D. Nimittäin Benkku vauvana <3