Maanantaina mulla oli kauhea päivä. Tai aamu alkoi tietysti ihanasti Purkkimafia-intoilulla ja postasin tänne ensimmäisen postauksenikin. Ilta menikin sitten vähän toisenlaisissa merkeissä.
Tora-amstaffillani oli ollut edeltävänä viikonloppuna vatsatauti, mutta ei mitään sen kummempaa. Maanantaiaamun lenkki oli miehen kanssa mennyt ihan normaalisti, mutta kun mä lähdin 12 maissa viemään koiria ulos, Tora ei meinannut suostua nousta sohvalta. Kyseessä on siis yhdeksän kuukauden ikäinen YLI-INNOKAS pentu, jonka energiaa ei meinaa saada millään loppumaan ja joka sekoaa jo, kun näkee mun pukevan toppahousuja jalkaan. Lopulta se nousi vaikean näköisesti ylös, ja käveltiin pieni lenkki korttelin ympäri. Normaalisti Tora sinkoilee, hypähtelee, syö keppejä ja puuhaa vaikka sun mitä, nyt se käveli vaikeasti ja vaisusti koko lenkin mun perässä, pissasi pari kertaa, mutta ei haistellut yhtään.
Tässä vaiheessa ajattelin, että vatsatauti on tainnut olla sille liikaa, ja pitää seurata sen oloa tarkasti ja mahdollisesti varata lääkäriaika. Mies tuli kotiin kahden aikaan, mutta Tora ei mennyt ovelle vastaan. Normaalisti meillä on tuskastuttava kouluttaminen siitä, miten koirien pitää odottaa kauempana, eikä mennä rynnimään oven eteen. Se, että koira ei edes jaksa mennä isäntää vastaan, on todella huolestuttavaa siis. Olin myös aiemmin yrittänyt tarjota sille syötävää ja juotavaa, mutta se ei suostunut ottamaan mitään. Sitten se alkoi läähättää, mikä on levossa ja normaalissa lämpötilassa olevalla koiralla merkki kivusta tai huonosta olosta. Siinä vaiheessa lähti sitten puhelua eläinlääkäriin, ja saatiinkin aika heti puolen tunnin päähän.
Kamalin yllätys oli se, että kun oltiin lähdössä lääkäriin, Tora ei oikeasti PYSTYNYT nousta sohvalta. Se huusi ja ontui ja tuntui, että koko koira oli ihan kamalissa kivuissa. Tässä vaiheessa mä pelästyin oikeasti, mitä ihmettä tää on?? Mies joutui kantamaan 34-kiloisen Toran autoon ja autosta eläinlääkäriin. Seuraavat viisi tuntia vietettiin siellä, ja Toraa tutkittiin.
Me menetettiin koiramme Riki viime toukokuussa sillä tavalla, että aiemmin täysin terve koira jouduttiin lopettamaan kolmen päivän sairastamisen jälkeen. En koskaan unohda sitä tunnetta, kun odotettiin miehen kanssa Rikin labroja eläinlääkärin huoneessa ja tuntui, että ilma seisoi ja aika pysähtyi. Enkä koskaan muuten ole kokenut samanlaista totaalista lohduttomuuden tunnetta, kuin kävellessämme tuolta eläinlääkärikäynniltä kotiin pelkät Rikin valjaat kädessä. Nyt Toran kanssa mulla alkoi olla pelko samasta. Ulkoisesti olin rauhallinen, mutta pään sisällä oli vuoristorata. Oli hullun pelottavaa, että vielä aamulla terve koira oli iltapäivällä täysin poissa pelistä, huusi siihen koskettaessa ja kuolasi ja läähätti. Siinä vaiheessa kun se ei jaksanut enää pitää päätään pystyssä, mun piti todella tsempata, että pysyin Toran nähden reippaana ja rauhallisena. Ja pysyinkin. Pääni sisällä kuitenkin valmistauduin taas kävelemään kotiin ja roikottamaan niitä samoja tyhjiä valjaita.
Toran diagnoosi oli moniniveltulehdus. Sillä oli jokaisessa jalassa tulehtuneita niveliä ja hirveät määrät nivelnestettä. Se sai kunnon annoksen kipulääkettä ja aloitettiin antibiootit ja päästiin kuin päästiinkin sen kanssa kotiin. Nyt odotetaan nivelnestenäytteen analysoinnin tuloksia Viikin eläinsairaalasta. On tosi monta kysymysmerkkiä ilmassa, lähinnä, että mistä HELVETISTÄ tällainen voi tulla?! Mutta odotellaan rauhassa ja tärkeintä, että pikku-Torsti voi jo paremmin. Ilmeisesti jotain bakteerin aiheuttamaa siellä oli, koska antibiootti on auttanut niin hyvin! Nyt meidän ongelmana on se, että pitää estää niitä kauheasti riehumasta bulldoggin kanssa :)
Eläimen pahan olon katsominen on jotain ihan kamalaa. Onneksi sitä pahinta kesti tällä kertaa vain yhden päivän. Jos haluat lukea Rikin tarinan, niin sen voi katsoa täältä. Riki olisi muuten tänään täyttänyt 10 vuotta <3
Kuvituksena postauksessa on koirajätkien random-juttuja :)
Miss Piggy`s Pearls 