Tiistaina makoilin sängyssä katsoen Ensitreffejä alttarilla kun mun puhelin soi. Mun puhelin ei soi IKINÄ, mikä johtuu osittain siitä, että mä en tykkää puhua puhelimessa ja osittain siitä, että mun perhekään ei pidä siitä :D Näin, että isä soittaa ja ensimmäinen ajatus oli se, että hän ei soita yhdeksän jälkeen illalla, ellei ole jotain tärkeää asiaa. Pian selvisi, että olin oikeassa, asia oli tärkeä. Poliisit olivat juuri käyneet tätini ovella ilmoittamassa, että serkkuni oli löytynyt kuolleena.
Serkku oli 25-vuotias. Ihan hirveän nuori ja aivan liian nuori lähtemään tästä maailmasta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten ihmeessä tätini voi selvitä siitä, että hänen lapsensa kuoli. Aivan käsittämätön ajatus. Me serkukset vietimme lapsena kaikki kesät yhdessä mummolassa Itä-Suomessa. Tätini ja serkkuni ovat asuneet lähes koko ikäni Ruotsissa, joten emme nähneet usein, mutta aina kun näimme, se oli intensiivistä 247 yhdessäoloa ja yksi rakkaimmista lapsuusmuistoistani ovatkin nämä kesät mummolassa. Menehtynyt serkkuni oli meistä nuorin ja häntä saimme isompina jo hoitaa ja ottaa mukaan ”kylille”. Käytimme häntä myös peitetarinana kun halusimme mennä hengaamaan urheilukentälle, missä aina oli siistejä paikallisia poikia kuluttamassa aikaa :) Ihan hymyilyttää, kun muistelen. Minä ja serkku emme olleet viime vuosina olleet paljon tekemisissä. Olen viime aikoina ollut enemmän yhteydessä hänen isosiskoonsa ja tätiini, ja edelleen meitä erottaa välimatka Ruotsin ja Suomen välillä. Silti on aina nähdessämme tuntunut, että voi jatkaa juuri siitä, mihin viimeksi jäätiin ja näkeminen on aina ollut ihanaa.
Kuolinviestiä seuraavana päivänä näin vanhemman serkkuni laittaneen Facebookiin päivityksen pikkusisaruksestaan ja uskaltauduin sitten itsekin laittamaan omalle sivulleni toivotuksen, että serkku saa levätä rauhassa. Mulla oli heti päivityksen laittamisesta lähtien olo, että tein jotain väärää sen laittaessani. Eihän minulla ole oikeutta olla rikki, kun tädiltäni on juuri kuollut oma lapsi ja serkuiltani pikkusisarus. Facebook-kaverini laittoivat osanottoja ja surunvalitteluja, ja minusta tuntui siltä, että en ole ”ansainnut” niitä, enkä oikein edes pystynyt vastaamaan niihin kaikkiin. Tosi kummallinen tunne. Tuntui, että olen kääntänyt huomion itseeni asiassa, jossa kyse ei ole minusta ja minun tunteistani lainkaan. Toki tiedostan, että saan olla surullinen, mutta tuntuu, etten saa pyytää ihmisiltä myötätuntoa asiasta.
Jotenkin tämä oma reaktioni jäi mietityttämään minua. Ristiriitaista tästä asiasta tekee sen, että minusta tuntui tosi mukavalta kun huomasin koirani Rikin kuollessa, että se oli koskettanut monia muitakin ihmisiä meidän omistajien lisäksi. Se oikeasti lämmitti sydäntä tosi paljon, enkä todellakaan ottanut negatiivisena ihmisten viestejä, kuinka hekin ovat surreet Rikin poismenoa, päinvastoin! Miksi siis en salli itseni olla surullinen ja saavan tukea omilta läheisiltäni sellaisessa tilanteessa, jossa ihmisen kuolema on koskettanut jotakuta toista vielä paljon lähempää kuin minua? Absurdeinta on, että karsastan tosi pahasti sellaista, kun jonkun kertoessa omasta raskaasta kokemuksesta jollain ihmisillä on tarve osoittaa, että heillä menee vielä huonommin. Mistään asiasta ei saa olla pahoillaan tai allapäin, koska jollakulla jossain on asiat vielä huonommin. Näen tällaisesta ajattelusta ihan punaista. Se, että jollain on asiat huonommin, ei tarkoita, ettei sillä toisella olisi oikeus juuri siihen tunteeseen, minkä hänen tilanteensa hänessä aiheuttaa. Miksi siis en salli sitä itselleni?
Pahoittelen tätä ajatuksenvirtaa ja toivon, että ehkä silti ymmärsitte pointtini. Kuulisin mielelläni, mitä ajatuksia teissä heräsi.
Miss Piggy`s Pearls 
Nää on vähän hankalia asioita kun suru on aina niin yksilöllinen kokemus ja tavat sen käsittelemiseen niin erilaisia. Jokaiselle suotakoon se oma tyyli.
Toisen läheisemmän ihmisen suru ei millään tavalla poista sun oikeutta surra. vaikka ihminen ei enää olisikaan ollut päivittäisessä elämässäsi mukana ei se entinen rakkaus ja läheisyys yleensä mihinkään katoa.
Pakko tosin vielä mainita, että omassa lähipiirissä on ikävä kyllä aiemmin ollut ihmisiä, jotka ikäänkuin tuntuivat omivan toisten ihmisten surut itselleen ja tekevän siitä hirveän numeron. Esim. Yksi ystäväni kertoi tällaiselle ihmiselle eroavansa ja lopputuloksena päätyikin lohduttamaan tätä toista ihmistä, jonka usko parisuhteisiin romahti.. No tällaiset ihmiset ovat muutenkin yleensä aikamoisia energiavampyyreja.
Oman mummin kuolemasta mulla on jäänyt vähän paska maku. Olin itse mummin kanssa hyvin läheinen ja viimeiset vuodet juoruttiin puhelimessa vähintään kerran viikossa. Siskoni taas ei tainnut viimeisen kolmen vuoden aikana käydä mummia moikkaamassa kuin pakollisesti kerran vuodessa. Mummi asui siis viimeistä vajaa vuotta lukuunottamatta kotona yksin ja oli hyvässä kunnossa. Mummin kuoltua siskoni keskittyi suremaan niin voimakkaasti, ettei töihinkään päässyt kolmeen viikkoon. Hän myös teki hyvin selväksi, että hänen surunsa on jotain suurempaa kuin meidän muiden, koska hänen suhteensa mummiin oli läheisempi, tärkeämpi ja jotenkin todella spesiaali. Tunteet varmasti olivat hänellä ihan aidot ja voimakkaat, mutta koin silti tilanteen todella epäreiluna.
TykkääTykkää
Voi HERRANJESTAS..!! Huh, mitä kokemuksia… Mä tiedän TODELLA hyvin tuon lohduttajaksi joutumisen, vaikka itse on se, jolle se paska homma kävi. Toinen osapuoli järkyttyy, niin itse alkaa seivaamaan, että eihän tässä nyt mitään ja ei sulle varmaan käy näin ym. Mutta siinä voisi ehkä jo tämä ”järkyttyjä” katsoa peiliin.
Kuolema yleisesti nostattaa ihmisissä todella kummallisia tunteita tai toimintatapoja. Muistan rakkaan Rikini kuoltua kun yksi läheiseni oli niin lukossa asiasta, että hän ei maininnut asiasta SANALLAKAAN kun näimme, vaikka itse otin esille, että en ole oikein saanut nukuttua tai syötyä. Yritin ajatella, että tämä on vastapuolen hankaluutta kuoleman kanssa, eikä kohdistu sillä tavalla minuun, vaikka kurjalta se tuntuikin.
TykkääTykkää
Ei sun suru oo keneltäkään pois ja uskon, että meidän serkku ei pahastuisi 💜 Eikä muukaan perhe! Oon myös siitä samaa mieltä, että jos oikein rupeaa miettimään, ei ikinä sais olla pahoillaan mistään. Aina löytyy niitä, joilla menee vielä paskemmin. Tosin joskus ainakin itelle tekee ihan hyvää saada vähän perspektiiviä, jos tulee märssyttyä turhasta 😜
TykkääTykkää
Word. Jäbä tajuu!
TykkääTykkää
Kun ystäväni lapsi, oma kummilapseni kuoli, en kyennyt oikein koskaan näyttämään kokonaista suruani kenellekään. Ajattelin vain tuon kaverini jaksamista ja sitä, ettei HÄNEN tehtävänsä ole missään nimessä lohduttaa minua. En halunnut koskaan romahtaa hänen edessään. Patosin surun sisälleni pitkäksi aikaa enkä kyennyt oikein kertomaan siitä esimerkiksi perheelleni. Onneksi mies oli ymmärtäväinen ja aina lähellä. Oloni alkoi pikku hiljaa helpottua, kun annoin surun tulla luvan kanssa. Katselin valokuvia, itkin ja muistelin. Kerroin miehelle, että nyt on tosi kova ikävä, ole mun lähellä.
Suru on jokaiselle omanlaista, henkilökohtaista. Jotenkin meidän kulttuurissakin surua ei edes näytetä kovin herkästi. Hautajaisissakin ihmiset ovat kohteliaan hiljaisia ja rauhallisia, kun joissain muissa kulttuureissa voidaan vaikka huutoitkeä ikäväänsä. Surun hetkellä on myös vaikea löytää oikeita sanoja, jos niitä on olemassakaan?
Otan osaa perheesi suruun. Olen täysin samaa mieltä, että koskaanhan ei tietenkään saisi valittaa mistään, koska jollain on aina asiat huonommin. Ei, vaan jokaisella on oikeus tunteisiinsa ja toivottavasti jokaisella on joku, kenelle niistä kertoa <3
TykkääTykkää
Voi, kummilapsesi kuolema on varmasti ollut todella raskas paikka. Sekä sinulle omana suruna, että ystävän tukena olemisena. Otan osaa :(
Ja juuri noin yritän ajatella, kyllä mullakin on oikeus olla paskana, vaikka en ole menettänyt siskoa tai äitiä. Kiitos, me tuetaan toinen toisiamme <3
TykkääTykkää
Mulle ainakin tuli vaan hyvä ja lämmin mieli, kun äidin kuoltua yhteiset ystävät, sukulaiset ja koiratutut laittoi faceen surupäivityksiä. Tuli sillein hyvällä tavalla olo, että äitiä jäi kovasti kaipaamaan muutkin kuin me tyttäret. <3
TykkääTykkää
Ymmärrän <3
TykkääTykkää