Mä olen ollut aina mä hoidan mä hoidan -tyyppi. Jos ystävälle hankitaan yhteislahjaa tai suunnitellaan yhteistä matkaa, se olen yleensä mä, joka hoitaa. Jos joku kaipaa apua tai seuraa, täältä löytyy. Mä olen ollut myös aina se tyyppi, joka pärjää. Muistan kun lähdin 25-vuotiaana vaihtoon Ranskaan niin, että mulla ei ollut asuntoa odottamassa, oli vain hostellihuone pariksi ekaksi yöksi. Mua hirvitti. Kielikin oli jotain muuta kuin hallussa. Kun lähdin ovesta kohti tuntematonta, sanoin äidille, että mua jännittää ihan sikana. Äiti sanoi vaan, että hei ihan turhaan, kyllä sä pärjäät. Niinpä, niin pärjäänkin. Niin mä aina teen, koska ei ole vaihtoehtoa.
Vuonna 2015 muuttui aika monta asiaa. Olin elämäni pisimmällä sairauslomalla. Isompi asia oli kuitenkin se, että jouduin oppimaan, että hei, mä en aina pärjää. Ei kukaan ole voittamaton. Jouduin oppimaan pyytämään apua. Opin, että kaikkein vahvinkin on joskus tosi heikko. Ja se on oikeasti ihan okei. Mutta kaikkein tärkein juttu oli se, että opin, että mä oikeasti saan sitä apua.
16-vuotiaan siskoni sanoin negatiivinen ajanjakso elämässä näyttää aika hyvin oikeat ystävät. Iloissa on helppo ja kiva olla mukana ja menestymisiin osallistua ja hurrata, mutta kuka jaksaa antaa aikaansa silloinkin, kun toiselta ei saa takaisin juuri mitään? Ne, jotka oikeasti välittävät. Mä huomasin, että mun elämässä on tällaisia ihmisiä. He lähtevät kesken päivän töistä kuskaamaan lääkäriin, he tuovat ruokaa. He kysyvät, että miten voit. Noissa kahdessa sanassa tiivistyy mun mielestä välittämisen ydin. Ei ihminen monestikaan tarvitse patistusta, neuvoja ongelmiensa ratkaisemiseen tai hyvää tarkoittaviakaan mielipiteitä tai opastusta. Hän tarvitsee jonkun, joka kysyy, että miten voit. Tai että voinko auttaa. Tai sanoo, että hei, mä ymmärrän. Joskus kyyditseminen syömään lohikeittoa voi olla tosi iso asia. Tai se, että matkustaa paskassa säässä puolitoista tuntia suuntaansa vain siksi, että voi olla hetken seurana. Tai lähettää tsemppaavan ja hyvää mieltä tuovan kuvan Whatsappissa.
Tämän postauksen tarkoitus on kiittää. Ilman teitä en olisi selvinnyt. Tarkoitus on myös muistuttaa, että apua voi ja kannattaa pyytää silloin kun siltä tuntuu. Meillä kaikilla on useampi auttava käsi tarjolla, kuin mitä osaamme uskoakaan. Toivon, että karma näki kaikki ne ystävälliset eleet, jotka mä sain osakseni. Arvostan.
Oletko sinä saanut apua, silloin kun on ollut sen tarve? Voimatarinat jakoon <3
Miss Piggy`s Pearls 
Mulle tuli tästä tekstistä hyvä mieli! Ei raskaista ajoista tietenkään, vaan siitä ajatuksesta siellä taustalla. Me oltaisiin kaikki aika paljon vähemmän ilman niitä ihmisiä jotka on ympärillä. <3
TykkääTykkää
Sinäpä sen sanoit. Vaikeaa olisi… <3
TykkääTykkää
Mä aloin itkemään. Tosi koskettava postaus ♡
Sairastuin muutamia vuosia sitten ja oli lähellä etten halvaantunut. Montaa hyvää ystävää minulla ei ole, mutta muutama sitäkin parempi. Ja selvittiin.
Löysin sun blogin syksyllä! Ihan huippu! Tykkään! :)
TykkääTykkää
<3 <3 <3
Ei mullakaan ystäviä ja läheisiä riittänyt jonoksi asti, mutta ei sitä montaa tarvitsekaan. Mahtava kuulla, että säkin olet saanut kokea samanlaisen tuen silloin, kun sitä on tarvittu.
Voi miten kiva kuulla, kiitos <3
TykkääTykkää
Olipa aito, rehellinen postaus. Tuli fiilis kyllä että olisinko itse voinut olla vielä enemmän läsnä… Ja vaikkei ehkä aina susta siltä ole tuntunutkaan, niin oothan sä käsittämättömän vahva. Vaikka se välillä onkin piilossa lymyillytkin. God gives his hardest battles to his strongest soldiers…
<3
TykkääTykkää
Kiva kuulla :) Joskus olisi hyvä nähdä itsensä muiden silmin. Silloin saattaisi tajuta, että voimavaroja löytyy paljon enemmän kuin itse tietääkään.
Ja kyllä sä oot ollut läsnä, kiitos siitä <3
TykkääTykkää
Mä oon ihan kauhean huono pyytään apua. Kiukuttelen mielummin ja puhisen itsekseni. Omassa elämässäni olen ollut se auttaja läheiselleni. Ollaan selvitty neliraajahalvauksesta ja lukemattomasta määrästä muuta ikävän sairauden aiheuttamaa vaikeutta. Pakko myöntää, että itse olen huomannut muiden ihmisten kaikonneen melko tehokkaasti ympäriltä. Toki tässä on vuosien mittaan itsekin muuttunut paljon jatkuvan kuorman painosta. Maailmankuva muuttuu kummasti, kun elämä paiskoo päin seiniä. Ihanaa, että sulla on ystäviä, jotka jaksaa tukea silloinkin kun kaikki on todella huonosti. Mulle on käynyt ihan päinvastoin ja musta on tainnut tulla saari, jonne kukaan ei vahingossakaan eksy :D.
TykkääTykkää
Tiedän, mitä tarkoitat. Ei ihminen pysy samanlaisena raskaan painon alla, kyllä sitä väistämättä muuttuu ainakin vähän. Tärkeää olisi kumminkin, ettei muuttuisi katkeraksi, sitä mä siis itse vähän pelkään ja yritän välillä kuulostella omia ajatuksiani. Sillä tavalla saisi liian helposti pilattua kaikki ne hyvätkin asiat.
Tsemppiä ja hyvää joulua sulle Malle!
TykkääTykkää
Vaikeina aikoina aidot ystävät selviää mankelista läpi sun kanssa. Sitä kyllä arvostaa korkealle. Kyllähän se sattuu huomata, ettei tuo ollutkaan oikeasti mun ystävä, mutta toisaalta taas on hyvä, ettei se jäänytkään mun elämään. Tsemppiä ja voimia, aurinkoa päiviin! <3
TykkääTykkää
Näin on. Kyllä sitä on ihan erilainen arvostus niitä ihmisiä kohtaan, jotka jäivät. Nää on sellaisia asioita, jotka kyllä tulee muistamaan ja varmasti itsekin sitten tarjoamaan omaa apuaan jos sellainen tilanne tulee.
TykkääTykkää
Toinen reipas tyttö täällä hei! Oon ihan hirveän huono sanomaan ei, ei onnistu, nyt ei jaksa tai pysty. Monesti vieläkin mulle käy niin, että lupaudun liian moneen juttuun ja sitten jälkikäteen perun kun en ehdikään tai jaksa. Vaikka niin kovasti haluaisin auttaa ja olla mukana. Höh.
Kiitos sulle itsellesi tuesta myös <3 Se on ollut ihan korvaamatonta tänä syksynä!!
TykkääTykkää
Mä olen kanssa joutunut ihan opettelemaan sanomaan, että valitettavasti en nyt pysty/pääse/jaksa. Ennen en osannut sanoa ei, ellei mulla oikeasti ollut jotain tärkeää jo sovittuna päällekkäin. Vieläkin on opettelemista, mutta suunta on oikea :)
Kiitos vaan itsellesi <3
TykkääTykkää
Tämmönen kirjoitus on upea kiitos sun läheisille :)
Toivottavasti aurinkoisemmat ajat on edessä <3
TykkääTykkää
Kiitos Emma ja niinpä :) <3
TykkääTykkää
Kiva, koskettava kirjoitus. Hyvä on osata pyytää apua, se on jostain syystä suomalaisille usein häpeä. Ja ihan turhaan. yllättävän moni myös haluaa vilpittömästi auttaa.
Jotkin asiat ovat tosin liian vaikeita monille ihan hyvillekin ystäville, olen huomannut. Erityisesti kuolema tai sen vakava uhka vieraannuttaa ihmiset. Siihen varmaan liittyy jotain sellaista, että ei oikein osata olla luontevasti. Olen puhunut tästä usean kanssa, joilla on samoja kokemuksia. Niissä keskusteluissa ollaan pohdittu sitä, että ei varmaankaan ole kyse siitä, etteikö ihminen haluaisi olla ystävä, mutta se tilanne on niin vaikea, että ei osata olla ystäviä. Jotkut myös haluavat suojella itseäänkin ja sekin täytyy ymmärtää, vaikka se ei niin kivaa olisikaan. Joitakin vuosia sitten muistan olleeni huono ystävä. Sanoin suoraan yhdelle ihmiselle, että en enää jaksanut hänen avioerodraamaansa. Sitä oli jatkunut vuoden päivät ja sain puheluita kaikenlaisiin aikoihin ja erittäin vaativiakin puheluita ja tekstareita. Heti piti vastata ja ottaa kantaa siihen ja tähän ja tuohon ja en edes tuntenut toista osapuolta…. No joo, tää nyt lähti lapasesta, kun aloin tätä muistella. Kaikitenkin itsellä asiasta edelleen vuosia myöhemmin huono omatunto, koska siitä puhun ja tekoani puolustelen. Että ystävyys, avun antaminen ja avun saaminen ovat monisärmäisiä juttuja. Se kai tästä oli nyt se johtopäätös ja varsinainen anti tähän keskusteluun :-).
TykkääTykkää
Mun mielestä ei ole huonoa ystävyyttä asettaa rajat, kun toinen ei siihen selkeästi pysty. Ystävyydessä on nimenomaan tarkoitus, että se on vastavuoroista ja molemmat saavat jakaa. Ei niin, että toinen oksentaa kuin roskikseen ja toinen ei saa mitään. Totta kai tuollaiset asiat ovat vaikeita sanoa ja voivat aiheuttaa loukkaantumista, mutta uskon, että sun ystävä tajusi/tajuaa vielä joskus, että ei ollut ihan reilu sua kohtaan.
Olen huomannut saman. Kuolemassa on jotain sellaista, mihin kaikki eivät osaa todellakaan suhtautua. Huomasin sen rakkaan Riki-koirani poismenon yhteydessä (et muuten tainnut vielä silloin lukea blogiani?). Muutama mulle tosi läheinen ihminen ei pahoitellut, eikä maininnut asiasta sanallakaan tavatessamme, vaikka otin sen itse puheeksi. En tarkoita, että pitäisi velloa yhdessä viikkotolkulla, mutta jos yhdessä ollessa surua kokenut itse ottaa asian puheeksi, niin on jotenkin friikkiä, että asia vain sivuutetaan. Mutta asia on juuri niin kuin sanoit, kyse ei ole ilkeydestä, vaan siitä, että aihe on niin vaikea.
TykkääTykkää
Joo, toi on yllättävän usein tapahtuva asia, että vaikka itse ottaa asian puheeksi, toinen ei sano mitään. Eikä yhtään pysty etukäteen arvioimaan, kuka on luonteva ja myötäelävä, kuka täysin reagoimaton. Sellaiset tyypit, jotka oikeasti eivät ole olleet omalla ystävätutkalla, ovat saattaneet olla aivan fantastisia ja taas läheiset ystävät pakastinkylmiä. Sitten on vielä ne ihmiset, joilta tulee oikeasti loukkaavia kommentteja (mulla on erityisen huonoja kokemuksia ihmisistä, jotka ovat tunnustuksellisia kristittyjä. eli uskonnollisuus ei näytä olevan mikään etu tässä asiassa.) Mutta niin monen ihmisen kokemuksia olen tästä kuullut, että olen tajunnut tämän reagointikirjon olevan normaalia, vaikka osa niistä reaktioista tuntuu ihan käsittämättömiltä.
Ja juu, en ole vielä lukenut sun blogia tuolloin. Lemmikin lopettaminen on aina raskasta. Lopetin oman kissani kaksi vuotta sitten ja se oli raskas päätös, mutta ainoa oikea. Nyt tyttären kissa on ollut mulla reilun vuoden verran eikä ainakaan ihan lähiaikoina näytä siltä, että muuttaisi tyttären luokse, joten ihan kiva että on ainakin toistaiseksi oma karvaturri. Koiraa en voikaan ottaa elämän epäsäännöllisyyden vuoksi.
TykkääTykkää
Mun mielestä pahin oli se totaalinen ignooraaminen. Se tuntui kyllä tosi paskalta :/ Odotin kauhuissani, että joku sanoisi, että ”se oli vain koira”, mutta onneksi sitä ei kukaan sanonut. Ja totta, monesti tuollaisissa tilanteissa jotkut vähän kaukaisemmat tuttavat yllättävät ihanalla suhtautumisella.
TykkääTykkää
Ei se vanha sanonta ”hädässä ystävä tunnetaan” ihan tuulesta oo temmattu.. Onneks niitä ihmisiä löytyy! <3
Miksiköhän se onkin niin hemmetin vaikeeta pyytää apua tai ottaa sitä vastaan, kun joku tarjoaa? Elämän suuria mysteereitä…
TykkääTykkää
Niinpä. Tai sitten tilanteen pitää olla niin huono, että oikeasti ei enää selviä ilman apua. Silloin sitä on pakko ottaa vastaan :)
TykkääTykkää