Onko sulle käynyt niin, että aikuisena kun luulet tuntevasi itsesi, tuleekin hetki, jolloin tajuat olevasi jotain ihan muuta, kuin mitä olet aina ennen ajatellut? Sellainen shokin kaltainen fiilis, että miten sitä onkin voinut olla niin sokea. Mulle kävi niin viime kesänä.
Ajelimme siskon kanssa kotiin eräistä sukujuhlista, jolloin mä totesin ääneen, että tiedätkö Reetta mitä mä tajusin, mä olen epäsosiaalinen ihminen. Moni saattaa ajatella, että mitä sitten, mutta mä olin todella aidosti järkyttynyt tuosta havainnosta. Tunsin itseni ihan epäonnistuneeksi. Olen aina tutustunut helposti uusiin ihmisiin, enkä ole koskaan ollut ilman kavereita tai muita sosiaalisia ympyröitä. Tuon pitkän (ainakin varmaan siskon mielestä AHAHAHAA) automatkan aikana siskoni joutui spekuloimaan tätä asiaa kanssani, koska musta jotenkin tuntui, että miten mä voin olla mä, jos olen epäsosiaalinen. Sisko sanoi yhden jutun, joka jäi mieleen. Hän sanoi, että pitää muistaa erottaa sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Ihminen voi olla hyvinkin paljon (isossakin) seurassa viihtyvä, mutta silti saattaa olla niissä tilanteissa hiljaa tai laukoa hieman epäsopivia kommentteja, koska hänellä ei ole hyviä sosiaalisia taitoja. Samoin epäsosiaalisella ihmisellä saattaa olla melko hyvätkin sosiaaliset taidot.
Olen aika puhelias ja hyvin kovaääninen, mitä ominaisuuksia pidetään sosiaalisen ihmisen juttuina. Sellainen antaa herkästi vaikutelman, että on kuin kala vedessä, vaikka oikeasti on kaikkea muuta. Mä olen valitettavasti myös hyvin sisäänpäinlämpenevä ihminen. Viihdyn kyllä isommassakin porukassa, jos porukan ihmiset ovat mun tyyppejä tai muuten saan ihmisistä hyvät vibat. Mä aistin tosi herkästi, jos musta ei pidetä ja silloin muutun tosi varautuneeksi. Monet tykkäävät isoista juhlista, koska on kiva tutustua uusiin ihmisiin ja jutella small talkia. Mulle sellainen on monesti epämiellyttävä ja ehkä pelottavakin tilanne. Tiedän ihmisiä, jotka lähtevät ulkomaanreissuille yksin, koska kyllähän siellä tutustuu tyyppeihin. Toki tutustuu, mutta entä jos ei halua? Sosiaalisena eläimenä oleminen on ihan mielettömän työlästä ja juhlat tai muut häppeningit vievät musta mehut monesti vielä juhlia seuraavaksi päiväksikin. Jännitän myös tällaisia tapahtumia aika paljon. Tätäkään en ollut aiemmin pitänyt minään, ajattelin, että kaikkia jännittää. Mutta ilmeisesti ei :D Esimerkiksi viime viikonloppuna pidetyt I love me -messut ovat monelle parasta ikinä, mutta mua mietitytti jo valmiiksi se ihmismäärä. Tungos ja häly eivät todellakaan ole mun juttuja. Vähänkö nauratti messujen jälkeen, kun mä olin yhtä puhki kuin koko päivän karateskaboissa kisannut sisko :´D Bloggaajanakin on välillä huvittavaa, kun toiset saavat energiaa ja loistavat isoissa tapahtumissa ja mä vaan hikoilen siinä vieressä.
Vuosi sitten olin järkyttynyt tästä introverttiminästä, joka valkeni yhtäkkiä, mutta nyt olen pikkuhiljaa alkanut hyväksyä asian. Mä tarvitsen paljon omaa aikaa ja sellaisia päiviä, jolloin kalenterissa on tilaa. Viihdyn parhaiten pienessä porukassa kavereiden kanssa tai muuten sellaisten ihmisten, joista saan lämpimät vibat. Mieluummin kunnon keskustelu yhden kanssa kuin pintapuolista jutustelua kymmenen kanssa. Ja se on ihan ok. Sellainen mä oon, halusin tai en. Helpompaa on hyväksyä itsensä omine, ehkä epäviehättävinekin piirteineen kuin taistella jatkuvasti vastaan.
Muita aikuisena itsensä ”löytäneitä”? Oletteko te hyväksyneet itsessänne piirteitä, jotka olisitte toivoneet olevan toisin?
Miss Piggy`s Pearls 
Tiedätkö, itselläni on ollut samankaltaisia ajatuksia! Vaikka mä kyllä taidan ihan aidosti ollakin sosiaalinen, olen ehkä vaan sellainen hitaasti lämpenevä mutta taas toisaalta hyvinkin empaattinen ”kanaemo”. Itselläni suurin kompastuskivi on ujous ja siitä johtuva jännitys, pelkään aina uusia ihmisiä tavatessani että puhun jotain ihan höpöhöpö-juttuja jännityspäissäni :D Mutta tuotakin asiaa on hyvä haastaa ja opetella elämään asian kanssa :) Sosiaalisuuskin on kyllä rankkaa, varsinkin kun oma työkin on sosiaalista. Olen huomannutkin, että työpäivien jälkeen ei se sosiaalisuus ole aina huipussaan ja tarvin omaa aikaa. Parasta onkin jos pääsen joskus lähtemään maaseudun rauhaan aivan YKSIN, no onhan sielläkin itselleni tärkeitä ihmisiä mutta he antavat minun kyllä olla omassa rauhassani :)
Mutta voin kuvitella, että tuo uuden ”minän” tajuaminen ei ole helppoa, vaan se voi olla pienoinen kriisi! En sitten tiedä, painottaako yhteiskuntamme liikaa sosiaalisuuden/epäsosiaalisuuden vastakkainasettelua?
TykkääTykkää
Kyllä painottaa minusta. Sosiaalisuutta ja firman edustusdinnereillä juoksemista arvostetaan paljon enemmän kuin niitä hiljaisia puurtajia. Mun työ ei varsinaisesti ole asiakaspalvelua tai muuten kamalan sosiaalista, mutta se on toisella tavalla henkisesti erittäin kuluttavaa. Työpäivän jälkeiset blogitapahtumat ovatkin aika hc-juttuja mulle, kun tunnen olevani jo kaiken kapasiteettini käyttänyt.
TykkääTykkää
Mä en kyllä tunne ketään, joka sais energiaa massatapahtumista tai viihtyis tungoksessa :D varmana jokainen väsyy siitä ärsykekuormasta. Mäkään en viihdy tuntemattomien ihmisten keskellä, enkä IKINÄ lähtis matkustaan yksin saati alkais tutustua tuntemattomiin siellä reissulla, tsiisus! Ajatuskin ahistaa :D Uusiin ihmisiin tutustuminen on tosi raskasta ja väsyttävää, vaikka usein lopulta toki todella antoisaakin, eihän niitä sydänystäviä muuten voi löytääkään. Mutta mä en nauti siitä prosessista. En tykkää olla puolitutussa saati vieraassa porukassa, vaikka selviänkin siitä. Mulla ei oo erityistä innostusta tutustua läheisesti naapureihin, jutella kassajonossa tai bussissa kenellekään tai ylipäänsä puhua small talkia, oon siinä jotenki tosi surkee ja ahistun. MUTTA kaikesta tästä huolimatta aattelen kyllä olevani sosiaalinen. Ehkä kyse on enemmän termien määrittelystä kuin luonteenpiirteistä. Mä koen olevani sosiaalinen, koska viihdyn mun ystävien seurassa ja tykkään nähdä heitä usein, ja saan niistä mulle sopivista tapaamisista ja tilaisuuksista hyvän mielen ja iloa pitkäksi aikaa. Ajattelen epäsosiaaliseksi sellaisen, joka haluaa olla lähinnä yksin tai korkeintaan puolisonsa kanssa, ja välttelee ns. ylimääräisiä ihmiskontakteja eikä osallistu vuorovaikutukseen muiden kanssa, jos ei oo pakko – ja joka kokee vaikkapa kaveriporukan tapaamisen lähinnä välttämättömänä pahana. Ei siis erakko, mutta sellanen jolle sosiaalisten suhteiden hoitaminen tuntuu työltä eikä vapaa-ajalta.
Itsestäni aattelen että oon sosiaalinen mutta aika…yksityinen? en oikein keksi sopivaa sanaa. Oon kyllä avoin ja puhelias mutta viihdyn tosi hyvin itseksenikin eikä mun kanssa oikeasti läheiseksi pääse lopulta ehkä kauheen moni. Nuorempana olin tosi tarkka omasta tilasta ja aika torjuvakin, ja mun kanssa oli vaikea kaverustua kun en halunnut tutustua :P nyt oon ainakin toivottavasti helpommin lähestyttävä ja positiivisempi sen asian suhteen, ainakin ite nään sen niin :)
TykkääTykkää
Aamen! Se on muuten varmaan tuo termien määrittelyn eroavuus, koska mä taas tykkään sikana heittää läppää naapurien (oon ystävystynytkin vaikka kuinka monen kanssa vähintään Face-kaveritasolle), kaupan kassan ja kahvilan myyjän kanssa. Mutta silti ajattelen, että oon epäsosiaalinen, koska mitä isompi ja vieraampi porukka, sitä väsyttävämpää ja epämukavampaa. Noissa random-kahvilajutteluissa on just se, että siinä jutteleen yhden ihmisen kanssa kerrallaan ja siitä tykkään oikeastaan tilanteessa kuin tilanteessa. Porukassa on aina tietynlainen dynamiikka ja mä koen aistivani sen aika helposti. Mikä sitten vaikuttaa tapaan, jolla oon siinä tilanteessa. Mä myös pidän itseäni aika avoimena ihmisenä, mutta tiedä sitten, miten muut asian kokevat :D
TykkääTykkää
Mä olen sosiaalinen erakko. Tarvin paljon omaa aikaa ja tilaa ja todellakin ahdistun tungoksesta ja ihmismäärästä. Mun psyyke ei kestä ollenkaan mitään Hullareita tai vastaavia ja messuillekaan en lähtisi, ellei aihe olisi niin kiinnostava ja siellä tapaisi kivoja ihmisiä. Tunnistan paljon noita samoja piirteitä itessäni mistä kirjoitit. Ei kai se väärin ole:) Mulla jarruna on vielä ns. ihmisviha eli en lähtökohtaisesti pidä ihmisistä ennen kuin tutustun heihin paremmin. Tosin kaikista en sittenkään ja sekin on mun mielestä ihan okei. On hyvä tulla toimeen kaikkien kanssa, mutta kaikista ei tarvi pitää.
Harmillisesti joskus elämässäni olen vaan tullut leimatuksi ylpeäksi ja koppavaksi vaikka oikeasti olen vaan varovainen ja ehkä ujokin.
TykkääTykkää
Ihmisviha! :´D Saatoin vähän nauraa <3 Mä taas lähtökohtaisesti tykkään aika lailla kaikista! Mutta oon siinä mielessä vaikea, että jos ensivaikutelma ihmisestä on huono, niin mun on hirveän vaikea enää muuttaa asiaa tai siis käsitystäni siitä ihmisestä.
TykkääTykkää
Täällä toimen samanlainen,no worries♡ Olin aivan loppu lauantain messuilusta! :D
TykkääTykkää
Kiitos vertaistuesta <3
TykkääTykkää
Mä oon ollut tuollainen aina. Ja aina olen halunnut olla sosiaalisempi ja avoimempi, mutta en vaan ole pohjimmiltani sellainen ihminen. Mutta etenkin nyt uuden työympäristön myötä olen miettinyt myös sitä tutustumisen vaikeutta aikuisiällä. Kuten tuossa aiemmin kommentoitiin, monet kokevat sen tosi raskaana ja väsyttävänä, jonka takia uusiin ihmisiin on ihan helvetin vaikea tutustua. Oon yrittänyt itse olla vastaanottavaisempi ja helpommin tutustuttavissa oleva henkilö, enkä ehkä enää jaksa ymmärtää sellaista ”mulla on nää ihmiset ympärillä enkä halua tutustua uusiin” -meininkiä. Mutta mulla on nyt muutenkin vähän Suomi-vihaa meneillään, kun tää pimeys ja kylmyys ja hiljaiset, toisiaan tönivät mustiin pukeutuneet ihmiset jne.
TykkääTykkää
Mun mielestä sä et oo ollenkaan epäsosiaalinen!? Mä koen, että viihdyt paljon enemmän isossa porukassa kuin mä ja kaipaat aktiviteetteja :) Mä pidän itteäni aika avoimena, mutta en kyllä tiedä, kokevatko muut asian niin? Ja kyllä sä oot musta livenä helposti tutustuttava! Online ehkä vähän pelottava ;) <3
TykkääTykkää
Mä en ollut ajatellut koskaan sosiaalisuuden ja sosiaalisten taitojen eroa ennen nykyistä koulutusta, jonka aloitin tuossa pari vuotta sitten. Sen jälkeen oon jäänyt pohtimaan, että kumpaahan mä oikeasti olenkaan. Olen kyllä ollut nuorempana sosiaalinen (tai sitten vain hakenut hyväksyntää, kuka tietää), mutta nykyisellään tuntuu, että mun luonne on hieman muuttunut. Omaa aikaakin on nykyään niin vähän, että kulutan sen mieluisten ihmisten kanssa enemmin kuin puolituttujen jne., kun taas nuorempana pidin tärkeänä, että oli edes joku kaveri siinä lähettyvillä. Lisäksi oon vetänyt suurimmasta osasta ihmisistä sen johtopäätöksen, että ihmiset vaan on typeriä ja oon ihan tyytyväinen aina kun joku todentaa mut vääräksi tän asian suhteen :D Omassa elämässä mennyt viime vuosina niin uusiksi tärkeysjärjestys asioissa, ettei monikaan ymmärrä mun maailmankatsomusta nykyisellään :) Onneksi kuitenkin elämääni mahtuu muutamia tai useitakin ihania ihmisiä, ne riittävät mulle <3 Muiden kanssa yritän vaan tulla toimeen ;)
TykkääTykkää
Mäkin oon miettinyt (kiitos yhden tarkkanäköisen ystävän), että kuinka paljon tähän mun luonnevalaistumiseen liittyy se, että mulla on ollut poikkeuksellisen raskas vuosi. Voiko olla, että oikeasti se sosiaalinen Salla onkin siellä jossain, mutta nyt vaan on liian väsynyt olemaan oma itsensä?
Sama juttu, mitä vähemmän on vapaa-aikaa, sitä tarkempi on siitä, mihin sen käyttää!
TykkääTykkää
Onpa hei mielenkiintoinen aihe! Mulla kyky sosiaalisuuteen ja sitä vaativiin tilaisuuksiin on koko aikuisiän ollut suorassa linkissä duuniin. Jos töissä on koko päivän tekemisissä asiakkaiden kanssa ja joutuu näyttämään kassalla aspanaamaa täydet tunnit, niin silloin on kyllä takki aika tyhjä loppupäivän. Silloin kun vielä yhdistetään tämä suu auki hymyileminen vuorotyöhön, jossa ei ole muuta kuin yksittäisiä epäsäännöllisiä vapaapäiviä, voin kertoa että oon ollut aika mörrimöykky kotona ja kaveripiirissä. Ei tulis mieleenkään lähteä enää mihinkään harrastuspiiriin kuuntelemaan kenenkään kuulumisia! :D
Nyt sitävastoin kun teen töitä kotona pelkän radion äärellä, olen paljon aktiivisempi etsimään illaksi tekemistä ja viikonlopuksi juttuseuraa. Puhun mä toki puhelimessa täälläkin, mutta kun kukaan ei edellytä ns. jatkuvaa edustamista ja aspahymyä, piisaa sosiaalisuusvarastosta jaettavaa vielä perheelle ja kavereillekin.
TykkääTykkää
Mä oon miettinyt paljon, että kuinka iso osa mun epäsosiaalisuudesta johtuu työstä, jossa ”joutuu” olemaan sosiaalinen. Työpäivät on niin kuluttavia, etten todellakaan haluaisi lähteä vapaapäivinä mihinkään ja välillä hyvien kavereiden näkeminenkin tuntuu ihan liialliselta ponnistukselta. Kun on tehnyt koko aikuisikänsä samankaltaista työtä, ei edes tiedä mikä se toinen puoli olisi. Ehkä mustakin kuoriutuisi jotain muuta :)
TykkääTykkää
Mä allekirjoitan täysin työn ja sosiaalisuuden suhteen! Töissä olen kokoajan ihmisten kanssa tekemisissä, ja joudun (tai no siis saan oikeastaan, koska sitä haluan tehdä) antamaan itsestäni aika paljonkin, enkä ole aina kokenut että olisin kauhean sosiaalinen muiden kuin niiden omien tuttujen kavereiden kanssa työajan ulkopuolella. Nyt kun olen kotona lasten kanssa, niin ihan eri tavalla haluan tutustua uusiin ihmisiin ja pyöriä tapahtumissa.
Mäkään en nauti välttämättä isoista massatapahtumista ja väsyn, mutta nyt esimerkiksi messuista sain ihan hirveästi energiaa ja hyvää mieltä. Se on varmasti yhtydessä just siihen että olen paljon kotona ilman aikuisia sosiaalisia kontakteja. Jos olisin vetänyt messut työviikon päälle, olisin ollut varmaan aivan kuitti.
Ja mitä tulee liialliseen sosiaalisuuden ja ekstroverttiyden vs. introverttiyden arvottamiseen, niin aiheesta olisi paljonkin sanottavaa, mutta en viitsi tehdä tästä romaania :’D Mä olen itse siitä jännä, että lapsuudessa olin ihan tuskallisen ujo, ja sanotaan että viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut enemmän ja enemmän sosiaaliseksi. Luulen etten sinänsä ole sen sosialisempi, vaan itseluottamus vaan on parempi kuin lapsena ja nuorena. Onneksi kuitenkin nykyään puhutaan enemmän ja enemmän erilaisuudesta, ja itse ainakin osaan arvostaa (vähitellen myös itsessäni) myös niitä sisäänpäinkääntyneempiä puolia. Siihen liittyvät ominaisuudet ovat todella, todella arvokkaita, kun asiaa enemmän tutkii ja mietiskelee. :)
TykkääTykkää
Niinpä, aivan varmasti asiaan vaikuttaa se, onko oma arki kotona oloa ilman toisen aikuisen seuraa vai asiakaspalvelutyötä. Mun työ ei ole asiakaspalvelua, mutta se on toisella tavalla ihan hemmetin raskasta henkisesti, niin työpäivien jälkeen mulla ei yleensä ole MITÄÄN annettavaa kenellekään. Kapasiteetti käytetty jo loppuun :D
Mä olen myös paljon itsevarmempi kuin ennen, mutta mulla ehkä nuoruuden bilehilemenijä liittyi enemmänkin hyväksynnän hakemiseen kuin sosiaalisuuteen. Tai en tiedä. Aivot on jo ihan solmussa :D
TykkääTykkää
Olen tässä viime aikoina lukenut tosi paljon introvertti-ambivertti-ekstrovertti-jutuista. Aina olen tiennyt ovani introvertti, mutta nykyaikana se tuntuu yksinomaan olevan negatiivinen ominaisuus. Vasta noiden kirjojen myötä olen löytänyt itseni ihan uudella tavalla ja saanut selityksen tekemisilleni ja reaktioille. Ennen olen jännittänyt ihan hulluna monia tapaamisia, niitä kivojakin, mutta nyt kun tiedän, että se kuuluu pakettiin, hullua kyllä, jännitys on lieventynyt. :D
Eli joo, meitä on muitakin epäsosiaalisia! :)
TykkääTykkää
Niinpä, on jotenkin ihan hölmöä arvottaa tällaisia ominaisuuksia. Miksei voisi ajatella, että nämä ovat ominaisuuksia muiden joukossa ja arvostaa kumpaakin tapaa olla yhtä paljon? Munkin täytyy varmaan perehtyä asiaan enemmänkin :)
TykkääTykkää
Kuulostaa tutulta! Tosin minä en hoksannut tätä asiaa mitenkään noin kertarytinällä, vaan jotenkin pikkuhiljaa. Tai siis että olen jo aiemmin hyväksynyt itsessäni tähän liittyviä piirteitä, ilman että olen miettinyt niitä sen kummemmin, kunnes sitten joskus aloin tutustua vähän tähän introvertti-asiaan. Aika hauskaa, että kirjoitit tästä juuri, kun me siskon kanssa mietittiin, että introverttiys-aiheesta olisi hauskaa tehdä podcast, kun meillä kummallakin on siitä paljon ajatuksia. Erityisesti tuosta, että introvertti voi olla puhelias.
Aiemmin, sen mitä pintapuolisesti nuista jutuista tiesin, olen olettanut kyllä olevani tottakai ekstrovertti. Että olenko mä ulospäin suuntautunut vai sisäänpäin kääntynyt? No, tottakai ulospäin suuntautunut! Mähän puhun paljon ja olen ihan hyvä tutustuamaan ihmisiin.
Myöhemmin sitten kun asiaan on tullut perehdyttyä vähän enemmän, olen tajunnut, että ei se nyt ihan noin mene. Joo, olen kyllä kova puhumaan ja nautin pitkistä keskusteluista. Mutta isossa porukassa, jossa en tunne moniakaan ihmisiä, en oikeasti nauti olostani vaan tunnen oloni vaivautuneeksi ja väsyn. Mutta tosiaan tuo sosiaaliset taidot on se avainsana – olen ihan hyvä tutustumaan ihmisiin. Se vaatii minulta loppujen lopuksi aika paljon energiaa, mutta kyllä minulla silti on siihen ihan hyvät taidot. Mikä tietysti sitten auttaa siinä mielessä, että jos minulla on siihen halua, voin tutustua ihmisiin, ja jos he sattuvat olemaan sellaisia, joiden kanssa olen jollain tavalla samalla aaltopituudella, tutustuttuani kunnolla, alan lopulta tuntea oloni kotoisaksi. Mutta siltikin – väsyn joka tapauksessa kaiken maailman illanistujaisista, myös silloin kun porukka on tuttua ja ihanaa ja minulla on tosi hauskaa. Silti on pakko saada aikaa toipumiselle.
Muistelen, että luin jostakin, että tuo sosiaalisuus-sanan käyttö on vähän hankalaa sikäli, että pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat sosiaalisia. Siis siinä mielessä, että olemme sosiaalinen eläinlaji. Mutta se tarve mikä ihmisillä on muiden ihmisten seuralle, vaihtelee suuresti. On kai niitä ääritapauksia, jotka eivät oikeasti halua olla missään tekemisissä kenenkään kanssa koskaan, mutta taitavat olla harvassa. Mutta tosiaan voidaan puhua sosiaalisista taidoista, ja sitten tuosta introverttiys-ambiverttiys-ekstroverttiydestä. Eihän introverttiys tosiaan tarkoita sitä, että olisi oikeasti epäsosiaalinen, vaan vain sitä, että sosiaaliset tilanteet vievät enemmän energiaa kuin ekstrovertiltä, joka jopa saa niistä energiaa.
Toisaalta näin puhekielessä epäsosiaalisuus on ihan hyvä sana. Kyllä kaikki kuitenkin tajuaa, mitä sillä tarkoitetaan.
TykkääTykkää
Word. Rakastan keskustella ja spekuloida, mutta pienessä porukassa! Mitä isompi ja vieraampi porukka tai god forbid muodollinen tilaisuus, sitä väsyttävämpää. Mäkin tutustun helposti ihmisiin ja puhun paljon, joten siksi olenkin vähän hoomoilasena tässä, että minkälainen mä oikeastaan olenkaan :D Toisaalta, miksi edes pitäisi mahtua johonkin lokeroon.
TykkääTykkää
Mä luin tän postauksen vasta nyt ja AH, ihanaa, että Belle oli ehtinyt tulla kommentoimaan mun puolesta! ^^ Sisko, veit jalat suustani. Epäsosiaalisuus on puhekielessä ok-sana, mutta mua on alkanut nyppimään se, että introvertti sekoitetaan eristäytyneeseen, pidättyväiseen epäsosiaaliseen ja/tai sosiaalisesti taidottomaan henkilöön. Ympäristöltäni saaman palautteen mukaan mulla on ilmeisesti oikein hyvä sosiaalinen pelisilmä ja kuulemma olen jopa sosiaalisesti lahjakas (noh, siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta en minäkään itseäni ihan tumpelona pidä).
Kuitenkin mä olen hyvinkin introvertti, mutta jotkut määritelmät sille ovat suoraan sanottuna tyhmiä. Esimerkiksi yhdessä testissä kysyttiin, että onko minulla vaikeuksia ilmaista tunteitani. Minusta se ei liity introverttiuteen mitenkään, vaan siihen millaisessa ympäristössä on kasvatettu ja miten oma perhe on opettanut ja antanut tilaa ilmaista tunteitaan. Mutta että se olisi valmis piirre ihmisessä? I don’t think so.
Mut Belle, nyt meidän on niin tehtävä tästä podcast, tää aihe herättää mussa suuria tunteita ja mulla on niin paljon sanottavaa vielä maailmalle!
TykkääTykkää
Jep. Mäkin olen sitä mieltä, että mulla on aika hyvä sosiaalinen pelisilmä. Koen vaan isommat ryhmät välillä epämukaviksi ja olen jälkeenpäin väsynyt. Oman ajan tarpellisuus on mulla korostunut. Tätähän juuri introverttius on, ei mitään erakkomeininkiä!
TykkääTykkää
Siis meigähän on ihan liekeissä tollasista keskusteluista, et nou worries :-) Mut jotenkin ällöttää koko tää yhteiskunnan vaatimus olla niin hemmetin sosiaalinen. Onneks se taitaa vähän olla jo takanapäin ja nyt ymmärretään jo paremmin, mitkä asiat on oikeesti tärkeitä ihmissuhteissa. Et esim. sosiaalisia taitoja tarvii kaikki persoonallisuuspiirteistä riippumatta.
Ja täytyy kyllä sanoa, että kun voi itse hyvin, on myös enemmän jaksamista ja intoa olla muiden kanssa.. Nimim. Kokemusta on molemmista ääripäistä.
Olin äsken seminaarissa, jossa käsiteltiin yksinäisyyttä. Ja sehän vasta hirveää onkin, kun haluaisi kontakteja, mutta niitä ei oo tai ne on esim. tosi pinnallisia. :-(
TykkääTykkää
Mä oon miettinyt samaa. Että miksi pitäisi olla sosiaalinen aina ja joka tilanteessa ja miksi sitä pidetään pelkästään hyvänä ominaisuutena? Miksei saisi lojua lauantaina kotona hyvän kirjan kanssa, jos siinä elpyy parhaiten ja saa eniten energiaa?
Oot oikeassa tossa. Kyllähän mullakin ihmisten kanssa olemisen tarve on taas kasvanut viime kevään alennustilan jälkeen. Tärkeintä varmaan olisi, että hyväksyisi itsessään myös sen, että aina ei vaan ole sellainen, mitä ehkä haluaisi olla. Ei aina voi!
Joo :( Joitain artikkeleja oon aiheesta lukenut ja se on kyllä ihan sydäntäsärkevää. Täytyy aina muistaa, että itse on ollut siinä mielessä onnekas, että aina on ollut perheenjäsenien seura ja kavereita.
TykkääTykkää
Pitää kommentoida kun on niin hyvä ja samaistuttava kirjoitus! Itse sanon olevani rajoitetusti sosiaalinen :D Eli tuttujen ihmisten kanssa juttu luistaa, mutta vieraassa seurassa olen mieluummin itsekseni. Töissäkin sanon usein eräälle työkaverille, että joudun leikkimään palavereissa sosiaalista kun siellä joutuu juttelemaan :D Ehkä se on jonkinlaista ujouttakin, että isoissa porukoissa vetäytyy omiin oloihinsa ja odottaa että itselle tullaan juttelemaan ennemmin kuin menisi itse aloittamaan keskustelua. Joskus kyllä tulee sellaisia spontaaneja tilanteita, että ihan vieraan ihmisen kanssa tulee juteltua pitkät pätkät.
TykkääTykkää
Kuulostaa aika tutulta. Huomaan, että isommassa porukassa tarkkailen tosi paljon muita, mitä kukakin tekee tai sanoo. Ja sen mukaan sitten alan puhua jos ihmiset tuntuvat hyväksyviltä ja ilmapiiri kivalta… :)
TykkääTykkää
Mä elin todella kauan sellasessa käsityksessä että olen ujo ja hiljainen, kunnes yliopistossa menin sanomaan tän ääneen ja kaikki suunnilleen repes nauruun että nyt kun kattelet ympärilles niin ketkä kaikki sä jo tunnet (kaikki) kun muut on päässyt ehkä moikkaustasolle kolmanneksen kanssa. Olen sitä miettinyt ja veikkaisin että elämä kahden elämää suuremman isoveljen ”varjossa” on antanut mulle sellasen käsityksen että oon aika pieni ja hissukka, ja vielä että se olisi jotenkin huono asia. Mulla on helposti isossa porukassa sellainen olo että pitää jotenkin esiintyä kaikkine ominaisuuksineen enkä hirveän helposti ole ihan oma itseni. Tuo osui jotenkin tuo sosiaalisuus/sosiaaliset taidot, koska sehän se ero justiin on. Voi olla hyvä jossain muttei siitä silti tarvi tykätä. Tästä ei nyt oikein tuu mitään järkevää kommenttia mutta jos tiivistetään vaikka niin että NIMENOMAAN.
Oon ennenkin aavistellut että sun aivot toimii jotenkin samalla tavalla kun mun.
TykkääTykkää
Ihana kommentti, kiitos :) Mä nyökyttelen kanssa täällä sun kommentille. Mäkin oon kuullut monta kertaa, että ”kun sä tuut kaikkien kanssa toimeen” tai ”oot aina ystävällinen”. Mun mielestä noi on enemmänkin hyviä käytöstapoja kuin varsinaista sosiaalisuutta. Tai no en mä tiedä enää, aivot on solmussa :D
Kävin muuten sun blogissa ja oot hitsin taitava kynsibloggaaja, vau!!
TykkääTykkää
Voi kiitos ♥
TykkääTykkää
Voi ei! Ja sit jossain messuilla joku blogikollega hyökkää ja tulee halaamaan… :’D Ei ollu tarkotus ahdistaa ;)
Mut siis mulla on kyl itelläkin tosi paljon tota, että kun töissä on asiakaspalveluhommissa, niin ihan oikeesti ei jaksais oikein enää vapaa-ajallaan olla se pirtsakka ja hymyillä. Messuilla kuitenkin mulla oli järkyttävä vauhti ja draivi päällä, et varmaan olin suorastaan ärsyttävän pirteä.
Siitä huolimatta olin puolikuollut junassa kotiin ja todella tyytyväinen ettei tarvinnut jutella kenenkään kanssa. :D
TykkääTykkää
Ei kun mulla se menee just noin kuin sanoit, eli siinä kiire-vilsketilanteessa pärjään ihan ok, mutta jälkikäteen oon ihan poissa pelistä! Joten saa kuule tulla halaamaan jatkossakin :)
TykkääTykkää
Mä en oikein osaa vastata kysymykseen, jos multa kysytään et ootko sosiaalinen. Mä tuun muiden kanssa hyvin toimeen ja näin, mutta… Toisaalta mä oon ehkä vähän dominoiva, vaikka sitä ei välttämättä muut huomaa. Mutta jos esim tehdään ryhmätöitä, kiehun sisäisesti, jos kaikki ei mee mun mielen mukaan. Ja toisaalta taas mun on helppo keskustella esim. Säästä ja tälleen, mutta en osaa luottaa ihmiseen. Mun on hankala puhua itsestäni, enkä osaa avautua.
Ehkä mä oon aika epäsosiaallinen
TykkääTykkää
Tää on kyllä oikeasti paljon vaikeampi kysymys kuin mäkään ajattelin. Mietin kaverin huomautuksen jälkeen, että olenko mä edes epäsosiaalinen vai oonko vaan väsynyt rankan vuoden jälkeen. Vaikea sanoa.
TykkääTykkää
Olipa hyvä aihe ja kyllä itselle oli helpottavaa lukea näitä kommentteja! Itse joudun ajoittain olemaan hyvin sosiaalinen työn takia. Juttelu ja sosiaalisuus tulee silloin kyllä ihan luonnostaan vaikka syy sosiaalisuuteen ehkä onkin se, että on ollut vain pakko reipastua siitä nuoruusiän ujoudesta, että pärjää. Tai ehkä kyse on enemmänkin niistä sosiaalisista taidoista. Vapaa-ajalla en osaa lähestyä muita ihmisiä enkä osaa esim. ehdottaa kenellekään mitään kaveeraamisjuttuja. Jos joku lähestyy minua, olen sisimmässäni aika varautunut vaikka pyrin siihen, etten näytä sitä ulospäin. Koen usein häpeää siitä, että en osaa olla täysin sosiaalinen, siitä, että minulla ei ole kuin pari ystävää ja siitä, että olen varautunut uusien ihmisten seurassa. Tästä johtaa taas se, että minua alkaa ärsyttää se, että miksi minun täytyy tuntea huonommuutta sen takia, että olen tällainen. Mielestäni tämä johtuu siitä, että juuri sosiaalisuus vaikuttaa olevan jonkinlainen arvostuksen mittari.
Minulle suuri onni on juuri ne puheliaat ihmiset, jotka uskaltavat lähestyä toista ja jututtaa naapuria tai kaupan kassalla kanssajonottajaa. Sellaiset ihmiset saa minutkin rohkaistumaan.
TykkääTykkää
Nimenomaan. Mäkin oon tuntenut monet kerrat itseni ihan epäonnistuneeksi, kun en jaksa lähteä kissanristiäisiin, jonne kaverit lähtevät innosta puhkuen. Pitäisi opetella olemaan lempeämpi itseään kohtaan ja hyväksyä omat luonteenpiirteensä paremmin. Mä olen juuri sellainen kaupan kassalle ja naapurille läppää heittävä tyyppi. Mutta sekin on riippuvainen mun senhetkisestä energiatilanteesta. Väsyneenä ei kyllä juttu lennä, mutta virkeänä ja energisenä tekisi mieli jutella kaikille :D
TykkääTykkää
Tosi hyvä kirjoitus! Oon miettinyt ihan samoja juttuja. Luulen, että tietty epäsosiaalistuminen liittyy osittain mulla siihenkin, ettei eläminen ole enää niin huoletonta kuin nuorempana. Vielä parikymppisenäkin oli aika valoisa tulevaisuus edessä eikä monikaan asia huolestuttanut mitenkään, mutta nyt sellainen tavallaan ylimääräinen murehtiminen vie mun energiaa just nimeonomaan sosiaalisuudelta ja sosiaalisista kontakteista. Joskus olen niin allapäin ja murheissani, että peruutan sellaisiakin tapaamisia joihin on tulossa vaan tuttuja ihmisiä ja pieni porukka. Tavallaan se murehtiminen jostain isosta asiasta (terveys, toimeentulo, mitä näitä nyt on) peittää alleen sosiaalisuuden tarpeen kun taas aiemmin mun oli helppo heittää murheet sivuun ja lähteä juhliin, joista en tuntenut ketään.
Vaikka olen selvästi mennyt nopeasti katsoen epäsosiaalisempaan suuntaan iän myötä (ja mies on sitä mieltä että mä olen ihan erakko, ja siihen verrattuna olenkin!), niin pidän itse silti vielä itseäni sosiaalisena. Vaikka mun tekisi mieli määritellä itseni joskus epäsosiaaliseksi, niin en usko että sitä kuitenkaan pohjimmiltani olen: sosiaalisuus on vaan tässä elämäntilanteessa taka-alalla eikä niin tärkeää kuin se joskus oli. Mä esimerkiksi tykkään jutella tuntemattomille jos ne aloittaa keskustelun ensin ja tulenkin mahtavan hyvin toimeen kaikenlaisten mummelien kanssa Stockan Hullujen Päivien jonossa, jossa seisominen tai ruuhkassa oleminen ei mua myöskään haittaa. Ehkä epäsosiaalisuus näkyy enemmän siinä että ennen olisin ottanut alepäiville mukaan kaverin, mutta nyt kiertelen paljon mieluummin yksin ja saatan tehdä todella paljon juttuja ihan itsekseni enkä aina tarvitse sitä kaveria seuraksi.
TykkääTykkää
Kuulostaa tutulta. Monesti on vaan yksinkertaisesti niin äsynyt, ettei jaksa MITÄÄN, vaikka tiedossa oleva juttu olisi kuinka kivakin! Mäkin tykkään jutustella tuntemattomien kanssa ihan sikana, mutta oikeastaan se on kiinni just mun virkeys- ja energiatasosta. Jos olen pirteä, niin kyllä juttua riittää :D
Ja sä et kyllä ole millään lailla erakko tai edes epäsosiaalinen mun mielestä. Aina ei vaan jaksa tai pysty, se on todellakin niin elämäntilanneriippuvaista. <3
TykkääTykkää
Ihana kirjoitus! Löysin paljon samaa, jonka olen huomannut itsessäni. Tosin mä olen ollut sinut näiden asioiden kanssa jo useampia vuosia. Voipi olla rankkaa, jos äkkiä tajuaa tällaisen asian. Jokaisen tapahtumapäivän jälkeen tarvitsee toisen päivän, että saa kerättyä taas energiat kasaan. Eipä se kyllä haittaa, kun sen itse tiedostaa ja hyväksyy. =) Hyvän messupäivän jälkein päivä pyjama päällä lukemassa kirjaa sohvalla, voi olla ihan yhtä nautinnollinen kuin se itse messupäiväkin ;)
Aikoinaan joku antoi mulle vinkin, että niitä ihmisiä ja tungosta voi oppia käsittelemään. Jos täysillä tiedostaa, että tässä sitä ollaan puristuksissa keskellä messuja ihmiskasan keskellä tai täpötäydessä junassa, niin kyllähän se ahdistaa. Itselle pitäisi luoda sellainen oma tila. Ei ehkä fyysisessä mielessä, koska se ei ole aina mahdollista, mutta pään sisälle. Sä katsot asioita siellä omassa rauhassa ja ne muut ihmiset, no ne on siellä ulkopuolella. Mä en oikein osaa selittää tätä ja kuulostan ihan sekopäältä. XD Tämä on muuten välillä todella vaikeaa ruuhkabussissa ja alkaa otasuoni tykyttämään ;)
Ajattelisin myös, että on olemassa vähän eri tasoista sosiaalisuutta. Sellaista kevyttä, jota on työkavereiden ja puolituttujen ja sitten sellaista vähän syvemmälle käyvää. Molemmat on omalla tavallaan tärkeitä, kun uusien ihmisten kanssa pitää aina aloittaa alusta. Joskus on vaikea päästää ihmisiä lähemmäksi, koska se vaatii itseltäkin niin paljon =) Kun on ympärillä tuttuja ystäviä, niin on helpompi olla oma itsensä.
TykkääTykkää
Ymmärrän oikein hyvin tuon kuvaamasti oman tilan! Mä kutsun sitä zen-asenteeksi :D Sillä selviän esim. jouluostosryysiksistä ja just messuista. Ja mullekin on ollut tosi hyvä juttu tajuta, etten ota esim. viikonlopun molemmiksi päiviksi kamalasti ohjelmaa, vaan pyhitän toisen päivän vaan olemiselle. Nimenomaan kirjan lukemista kahvikupin ääressä tai muuta sellaista tos chilliä :)
TykkääTykkää