Karvainen silmäteräni Riki lensi reilu kolme viikkoa sitten koirien taivaaseen. Hän eli yhdeksän vuotta täyttä koiran elämää lähes loppuun asti ja leikki koirapuistossa Benin kanssa vielä kolme päivää ennen kuolemaansa. Vappuaattona Rikille alkoi tulla outoja oireita virtsankarkailusta syömättömyyteen, ja vappupäivänä käytimme sitä eläinlääkäripäivystyksessä. Rikin virtsassa oli hieman proteiinia ja valkosoluja, mutta ei mitään selkeää, eikä löydös korreloinut Rikin huonon kunnon kanssa. Rikiä nesteytettiin ja sille aloitettiin varmuuden vuoksi laajakirjoinen antibiootti. Saimme ohjeeksi seurata tilannetta perjantain ja varata ajan tarkempiin labroihin, jos olo ei parane huomattavasti. No eihän se parantunut. Riki jaksoi perjantaina syödä enää mun kädestä kyljellään maaten, eikä noussut muuten kuin pari kertaa kun veimme sen talon ympäri pissalle. Lauantaiaamuna veimme todella väsyneen Rikin lääkäriin. Lääkäri näki heti Rikin silmistä, että ne olivat kellertävät, ja sanoi epäilevänsä, että maksassa oli jotain vialla. Verikoe vahvisti epäilyn, Rikin maksa-arvo oli niin korkea, että laite ei edes mitannut lukemaa. Mitään ei ollut enää tehtävissä, ja niin piti tehdä se päätös, jonka tekemistä jokainen koiranomistaja kammoaa.
Riki oli käynyt hoitohuoneen lattialle makaamaan heti verikokoeen ottamisen jälkeen, eikä jaksanut enää nostaa päätään. Yritimme puhua rohkaisevalla äänellä ja tietenkin silittelimme ja rapsutimme sitä paljon. Rikin pää oli mun sylissä, kun se sai viimeiset pistokset. Ennen sitä olin istunut lattialla ja katsonut Rikiä silmiin. Silmät olivat tosi väsyneet. Riki kuitenkin jaksoi vielä nuolaista mua naamasta. Sen oli aika mennä.
Sen sijaan, että muistelen Rikin kuolemaa, haluan muistella Rikin elämää.
Tapasin Rikin ensimmäistä kertaa kun se oli juuri täyttänyt kaksi vuotta. Tuolloin kävin poikakaverin luona ensimmäistä kertaa. Riki tuli ovelle vastaan, ja muistan kuin eilisen, miten kuiskasin onpas se ISO :) Riki oli kyllä aika vaikuttavan kokoinen, aika tarkkaan 40 kg. Tuolloin se oli vielä supertikissä, nuorena ja timminä. Onneksi mulla oli lapsuudessa ollut kotona koira, enkä muutenkaan pelännyt niitä. Kaverillani oli kaksi staffia, eli pienempää versiota tästä rodusta, joten mulle oli tuttua myöskin näiden kavereiden hurjalta näyttävä tapa leikkiä ;)
Mä otin Rikin heti omakseni. Ja se otti mut. Ei ollut tietoakaan mistään mustasukkaisuudesta tai siitä, ettei se olisi totellut mua. Samanlaista katse riittää -auktoriteettia kuin poikakaverini kanssa mussa ei Rikille tietenkään ollut, sellaisen voi saada vain yksi henkilö ja vain se, joka on koiran pennusta asti kouluttanut. Riki oli opetettu ja koulutettu kiva kaveri jo mulle valmiiksi.
Rikiä rakastivat kyllä mun lisäksi muutkin. Se sai poikkeuksellisen monta ”fania”, muun muassa kaksi siskoani. Rikin rauhallisesta aurasta kertoo sekin, että äitini, joka on lapsesta asti pelännyt isoja koiria, oppi pois pelostaan Rikin (huom. pelottavan tappajakoiran ;) avulla. Äiti myös piti Rikistä, ja se vasta oli ihmeellistä.
Riki oli uskomattoman taitava aistimaan erilaisia tunnetiloja. Jos mulla oli paha mieli ja vetäydyin sänkyyn lepäämään, ei mennyt kuin hetki, kun iso amstaffi tuli viereen ja laski päänsä mun käden tai jalan päälle. Rikiä on suurelta osin kiittäminen siitä, että mä olen vielä jotakuinkin järjissäni.
Riki rakasti pehmolelujen lussuttamista.
Ja pitkiä päikkäreitä, pää aina tyynyllä.
Se rakasti lunta, ja monesti talvisin jouduttiin lähtemään koirapuistosta pois liian lumensyömisen takia etuajassa :) Sillä oli myös ihan mieletön puruvoima.
Viimeisen vuotensa Riki-poika sai elää isoveljenä tai Isosetänä, niin kuin me sanotaan. Rakastan Rikin lempeää, mutta päättäväistä katsetta tässä kuvassa.
Riki oli tosi tarkka sen suhteen, että se halusi omaa tilaa. Sänkyynkin se tuli aina vasta viimeisenä, että sai itse mennä niin lähelle meitä kun halusi, mutta jos sitä lähenteli liikaa, sille saattoi tulla äkkilähtö sohvalle nukkumaan ;)
Mä muistan tosi selvästi tämän kuvan ottamisen. Beni oli ollut meillä muutaman päivän ja haki läheisyyttä Rikiltä, joka vähän kummeksuen vaihtoi heti paikkaa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Riki antoi Benin tulla lähelle.
Sittemmin pojista tuli erottamattomat <3
Riki rakasti yli kaiken uimista ja nimenomaan veteen hyppäämistä meidän mökin laiturilta. Tällaisena mä haluan Rikin muistaa.
<3
Miss Piggy`s Pearls 
Voi että sitä Riki-poikaa <3 Vähän joutui tirauttamaan, kun luin tän. Ja noi kuvat kyllä kuvaa häntä erittäin hyvin!! Rikillä oli monta fania, mut MÄ olin hänen kummitäti :-D Täs on muuten linkki Hesarin juttuun lemmikin menettämisestä. Voin allekirjoittaa sen ihan täysin… http://www.hs.fi/elama/Psykologi+Lemmikin+kuolema+laukaisee+saman+surun+kuin+l%C3%A4heisen+ihmisen+menetys/a1400671126642?ref=tf_iHSisboksi300-artikkeli&utm_campaign=tf-hs&utm_source=iltasanomat.fi&utm_medium=tf-desktop&utm_content=articlepage&jako=a33cf3e0657e7599ddb70474af45bab1
TykkääTykkää
Äh, tohon ei näköjään saanu linkkiä, mut ton voi kopioida osotekenttään… Sorry!
TykkääTykkää
Joo hei sori, jäbä todellakin oli Riksan kummitäti :) Mä luin ton Hesarin artikkelin ja allekirjoitan myös. Tosi hyvä juttu ja kannattaa lukea varsinkin, jos ei oikein ymmärrä, miten lemmikin menettäminen voi olla niin kova paikka.
TykkääTykkää
❤️❤️❤️
TykkääTykkää
<3
TykkääTykkää
Ihana kirjoitus Salla! Huomaa, että Riki on ollut sulle tärkeä ja elää kauniina muistoissa :) Mulla on ollut tänään masentava päivä, koska mummuni nukkui pois, mutta itkemisen sijaan haluan muistella yhteisiä hetkiämme. Mummu oli mulle tosi läheinen ihminen ja tekee kipeää menettää niin rakas henkilö :(
TykkääTykkää
Voi ei Satu, otan osa :(.Ihana kirjoitus, Salla. Tekee varmasti oikeutta Rikille. Olen itsekin menettänyt vuosia sitten koiran, joten ymmärrän täysin miten kipeää se tekee. RIP Riki.
TykkääTykkää
Tekee todella kipeää Satu, otan osaa suruusi. Musta tuntui monta päivää, niin kuin sydän olisi vaan revitty pois rinnasta. Vieläkin tuntuu siltä, mutta vain ajoittain, ei enää koko aikaa. Aika helpottaa ja niitä yhteisiä muistoja on ihana muistella <3Kiitos Henna <3
TykkääTykkää
Ihana postaus <3 Ja paras tuo viimeinen kuva, se taitaa kiteyttää kaiken :)
TykkääTykkää
Kiitos Martina. Kyllä, niin mustakin, siinä kuvassa on kaikki oleellinen <3
TykkääTykkää
Ihana Riki <3
TykkääTykkää
Hän oli <3
TykkääTykkää
❤️ RIKI ❤️ Ihana postaus jota oli vaikea lukea kun tippa tulee väistämättä silmään! Riki oli kyllä ihan omaa luokkaansa enkä ole toista yhtä machoa mutta samalla niin lempeää urosta tavannut :)! Rikilläkin oli se katse riittää-auktoriteetti! Oli myös niin mahtavaa et vaikka se kuinka tarttikin sen oman tilan niin ei se ikinä sanonu vastalausetta jos sen suuhun työnsi oman nenän tai jos sitä pussas oikein urakalla :D ❤️
TykkääTykkää
Niinpä :) Riki oli kyllä jännä, rettelöitsijän ulkokuoren sisällä niin lempeä sydän <3 Ja niin kyllä oli auktoriteettia, muistan miten se Beniäkin vaan katsoi, että NYT riittää ja Beni tajusi oman parhaansa ja meni muualle ;)Ja just niin, Riki saattoi kattoa, että v**tu mamma onko pakko, mutta silti antoi pussailla ja halia ja tehdä rakkaustestin (muistatko sen??) :) <3
TykkääTykkää
Rakkaustestiä tarkotinkin :-D!! Voi Riksaa :)
TykkääTykkää
<3
TykkääTykkää
<3
TykkääTykkää
<3
TykkääTykkää
<3
TykkääTykkää
Kyyneleet kihosi silmiin. Ihana postaus <3 Riki eli mahtavan elämän kanssanne, ja muistot säilyvät aina! Voimia <3
TykkääTykkää
Kiitos ja niinpä, onneksi on muistot <3
TykkääTykkää
<3 porasin. Saan olla iloinen, että pääsin vielä rapsuttamaan Rikiä pari kuukautta sitten. Ihana koira, kirjoitus ja Salla! :’)
TykkääTykkää
Ylläri, että muija poras ;) Niinpä, onneksi näitte <3
TykkääTykkää
Nähtyäni otsikon tiesin, että itkuhan tässä tulee. Ihana kirjoitus.
TykkääTykkää
<3
TykkääTykkää
Ihana postaus. Sai kyyneleet silmiini, ja mä itken harvoin. <3 En saa nielaistua palaa pois kurkusta, ja se jää sinne varmaan koko loppuillaksi painamaan. Taidan tänään käpertyä Miin kanssa extralähekkäin nukkumaan :) Voimia sinne, Salla <3
TykkääTykkää
<3 <3 <3
TykkääTykkää
Aivan ihana postaus rakkaasta koirakaverista <3 Itku tuli. Ajatuskin pikku palleroiseni menettämisestä tuntuu pahalta, vaikka kuinka käytösongelmainen rääpäle onkin. Omasta koirasta tulee perheenjäsen, ja perheenjäsenen menettäminen on kova paikka <3 Paljon tsemppiä vielä sinne Salla ja kiitos kun sain tutustua blogin kautta komeaan Rikiin :)
TykkääTykkää
Kiitos Helena <3 Kyllä, koira on todellakin perheenjäsen ja se on läsnä niin arjen iloissa kuin suruissakin. Harvan ihmisen kanssa viettää niin paljon aikaa kuin oman koiran, niin hassulta kuin se kuulostaakin :) Ja siksi myös menetys tuntuu tosi raskaalta.
TykkääTykkää
Tippa tuli linssiin täälläkin! Ihana postaus ja ihana Riki! Siellä Hän nyt on, katselemassa teitä ylhäältä ja ikuisesti iloisena hyppelemässä laiturilta järveen. <3 <3 <3
TykkääTykkää
Kyllä <3 Ja hänellä on leveä hymy naamalla ja hän saa syödä jugurttia, tonnikalaa ja muita herkkuja joka päivä :) <3
TykkääTykkää
Ja taivaassa koiratkin saa syödä suklaata :-) <3
TykkääTykkää
No TODELLAKIN <3 Ja vaikka kuorineen ;)
TykkääTykkää
Tippa tuli kyllä linssiin. Ihania kuvia, ihana Riki <3
TykkääTykkää
<3
TykkääTykkää
Voi että. En mä osaa muuta sanoa. <3 Hienot muistot, vaali niitä. (:
TykkääTykkää
<3
TykkääTykkää
Kuten jo sanoinkin aiemmin, niin olen pahoillani menetyksestäsi ja toivon, että joku päivä helpottaa. Ei se suru koskaan poistu, mutta onneksi Beni pitää teidät kiinni elämän vauhdissa. Koirien taivaassa Riki saa varmasti uida ihan loputtomiin ja syödä lunta mahan täyteen! :) <3
TykkääTykkää
Kiitos Elisa <3 Onneksi on Beni, arjen rutiinit on pysyneet aika samoina kun edelleen pitää ulkoilla säässä kuin säässä ym ;) Mäkin uskon, että Rikillä on nyt asiat ihan loistavasti ja se saa uida, leikkiä ja syödä kaiket päivät <3
TykkääTykkää
Voih, tuli tippa linssiin kun luki tätä ja muisteli koiraani jonka elämän viimeisestä päivästä on jo yksitoista vuotta… Vieläkin häntä kaipaan aina välillä :( Jaksamisia! <3
TykkääTykkää
Kiitos Pauliina <3
TykkääTykkää
Voi toista. <3 Hienon koiranelämän sai Riki viettää, ja teille jäi hienot yhteiset muistot. Paljon jaksamista teille molemmille Rikin ihmisille!
TykkääTykkää
Niinpä, se tuntuu lohduttavalta ajatukselta, että hänellä oli tosi hyvä ja onnellinen elämä <3 Kiitos!
TykkääTykkää
Ihana postaus, surullisesta aiheesta. Itkien ja nauroin vuorotellen tälle :) oma kultsi on ollut kohta vuoden poissa, ja vielä tänäkin aamulla joku biisi sai muistelemaan ja kyyneleet silmiin… -möllykkä
TykkääTykkää
<3 Niinpä, ihan varmasti tietty kaipaus jää loppuelämäksi.
TykkääTykkää
Lukiessani postaustasi eilen itketti ja nauratti ja niin vielä tänäänkin :) Tuli niin kova kaipaus veljeni koiraa, joka oli koko suvun koira, niin rakas meille kaikille. Hän kuoli 7 vuotta sitten ja oli niin koirasi tapainen, hänkin rakasti uimahyppyjä ja osasi lohduttaa minua. Menettämisen jälkeen suru oli suuri pitkään, mutta hyvien asioiden muisto ja tieto, että hän eli hyvän koiran elämän auttoi eteenpäin. Toivon tämän ajatuksen auttavan myös sinun kohdallasi :) Nyt meillä on saman rotuinen koirakaveri Väinö, jonka tapaamisesta kadulla mieheni kanssa kilpailemme, ”missä se Väinö on?” :)
TykkääTykkää
Kiitos kommentistasi Riitta! Voi että, Väinö on varmaan ihana <3 Rikikin oli meillä koko suvun koira, niin paljon sisarukseni hänestä pitivät. Rikin menetys oli suru meidän omistajien lisäksi monelle muullekin, itse asiassa vähän yllätyinkin, kuinka moni koki asian niin raskaana. Toisaalta sehän kertoo vain siitä, miten hieno koiramies Riki oli :)
TykkääTykkää
Voi mitä kuvia. <3
TykkääTykkää
<3
TykkääTykkää